Äkkiä kaikki kääntyivät Luukas Savitshin puoleen ja rupesivat kovasti nauramaan.
— Kuinkas se tapahtui, Luukas Savitsh? No, no, kerroppas! sanoo Ilja
Ivanovitsh ja on pakahtua naurusta.
Ja kaikki yhä vain nauroivat; pikku Iljushakin heräsi ja yhtyi yleiseen nauruun.
— No mitäpä tuosta kertoa! sanoo hämilleen joutunut Luukas Savitsh: — koko jutun on Aleksei Naumitsh sepittänyt, ei siinä ole mitään sen kummempaa.
— Ole nyt … sanoivat kaikki yhteen ääneen: — Miksei ole mitään? Emmekös me sitä muista enää? … Ja otsassasi näkyy vieläkin naarmun jälki…
Ja sitten taas naurettiin.
— Mitä te sille nauratte? koettaa Luukas Savitsh selitellä, kun saa vähänkin suunvuoroa: — Eihän siinä olisi mitään … jollei se Wasjka, sen veitikka, olisi antanut kelvotonta kelkkaa: … se meni rikki … ja niin…
Yleinen nauru keskeytti hänen selityksensä. Turhaan koetti hän kertoa kaatumisensa historiaa; nauru levisi kaikkialle, eteiseen ja piikain tupaan, se valtasi koko talon; kaikki nauroivat yht'aikaa, sanomattoman makeasti kuin mitkähän hupsut. Niinpian kun nauru rupesi hiljenemään, alkoi joku taas kovasti hohottaa — ja siihen taas muutkin yhtyivät.
Vihdoin jotenkuten suurella vaivalla vaiettiin.
— Näinköhän aijot tänä joulunakin mäkeä laskea, Luukas Savitsh? kysyi hetkisen kuluttua Ilja Ivanovitsh.