Taas syntyi yleinen nauru, joka kesti noin 10 minuuttia.
— Eiköhän käsketä Antipan laittamaan mäki valmiiksi jo paaston aikana? sanoo taas ukko Oblomov: — Luukas Savitsh on niin halukas mäenlaskuun, ei hän malta…
Naurulta ei hän voinut sanottavaansa lopettaa.
— Niin, mutta onkos se … kelkka eheä? sai tuskin sanotuksi joku.
Taas naurettiin.
Kauvan he nauroivat, vihdoin rupesivat vähitellen asettumaan: mikä pyyhki kyyneleitä, mikä niisti nenäänsä, kuka ryki ja syljeksi kovasti, töintuskin saaden sanotuksi että:
— Herranen aika! Aivanhan tässä tukehtuu… Kylläpä sai nauramaan, totta tosiaan! Juttu ei ollut pahimpia, kun hän selkä köykyssä ja nutun liepeet hajallaan…
Nyt seurasi lopullinen ja kaikista pisin naurun myrsky, jonka jälkeen kaikki tyysten vaikenivat. Joku vielä huokasi, toinen haukotteli sanoen samalla jotain ja sitten syntyi yleinen äänettömyys.
Kuului vain kuten ennenkin seinäkellon yksitoikkoinen naksutus, ukko Oblomovin saappaiden kopse ja se hiljainen ääni, kun naiset ommellessaan joskus purasivat rihmoja poikki.
Äkkiä Ilja Ivanovitsh pysähtyi keskelle huonetta levottoman näköisenä, käsi nenän nipukassa kiinni.