— Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: — Kuka sen sinulle antoi?
— Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin kortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa ollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.
— No…?
— No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies katosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui minut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja kun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen, vieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli tehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän armollenne.
— Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.
— Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. "Mitä me kirjeellä teemme", sanoin minä, — "emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty ottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!" Mutta se sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella esivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.
— Pöllö! virkkoi rouva.
— Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä miettivän näköisenä: — Käsiala on aivan kuin tuttua!
Ja kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja arvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki joutuivat aivan ymmälle.
Ilja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista tuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata kirjeen.