— Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän vielä kerran päättävästi.
Tuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.
Ilja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä — hänestä oli saman tekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen voipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä ylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla, aivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla sitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin; hänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti sitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän poistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.
— Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin muuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan kirjaa! Välisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa pienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu. Sattuuko sitten "Uusin unikirja", Heraskovin "Rossijada" taikka joku Sumarokovin murhenäytelmä — hän lukee kaikki yhtäläisellä mielihyvällä, aika-ajoin puhellen:
— Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!
Nämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen mielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten entisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen halveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin, piti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka huvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.
Välisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden kuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.
— Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut onnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; — ja sitten katsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.
Taikka:
— Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.