— Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen omituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten, vaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa mihinkään — oikein iljettää kertoakkin!
— Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti
Tatjana huoaten.
— Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: — niin ei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää…
— Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. — Siellä istuskelee vain hempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.
— Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään — tiesi talonmies kertoa: — ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan, kaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen, lisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni… Lempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!
— Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana — en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin? Ihan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku näkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan hävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa se voitelee… Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: "voi sen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!"
Kaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.
— Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.
— No niin justiin: jatkoi Tatjana. — Kuinka ne herrasihmiset semmoista suvaitsevatkin?…
— Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.