— No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi? kysyi talonmies.
— Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias: — ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää vaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee — eikä kärsisi muuttaa…
— Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, — minun puolestani asukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä ole. Vaan kun minua käsketään … kyllä kai minä, jos itse olisin isäntänä, mutta enhän minä ole…
— Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.
— Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon
Jumala sitä kaikkea sietämästä!
— Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra, jos se kaikkea haukkuu! — virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen narisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain, paitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi yleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.
— Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, — jatkoi yhä sama puhuja: — kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene, kun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin palveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole eläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta…
Halveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä, ja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:
— Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän minua. Mutta se häntä raskii!
— Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.