— Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen silmiään. — Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla noin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä ruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa siivoa, varastelevan ja syövän suuhuni… Hyi vietävä sentään!… Tänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se haukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen, jota ei kehtaisi koirallekkaan viskata — niin se oli sattunut joutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt, niin alkaa sadatella että "sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää kiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä kirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!" Näin se minua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa killistelee… Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä räiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi peto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä, niin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut … sitä se jo ihan tähtäsi…
Ajuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:
— Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi — näes: ei se suvaitse pahoja tapoja!
— Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio herra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. — Pahempi se on semmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja ihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä syystäkään.
— Hm, kutti parahiksi … mutisi Sakariias kääntämättä nytkään mitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: — jalka ei ole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla voitelee… Ja minun puolestani voidelkoon vain!
— Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.
— Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: — se saattaa vielä ihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa. Jonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin kaljupäiseksi … sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden häväistyssanan: "myrkyllinen käärme!" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä kieli kääntyykin!…
— Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. — Semmoiselle herralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä… Mutta toista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut kulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä olen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu…
— Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, — huomautti Sakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: — juuri niin minäkin olisin sinulle tehnyt.
— Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias kasakkapoika: — milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee: kaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?