— Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa vaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella vieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä … voi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään, miten on siellä maalla Oblomofkassa?
— Ah, älä kysy! … virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.
— Mitä on tapahtunut?
— Sitä vain että elämä käy käsiksi!
— Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.
— Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä, vaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen ne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa häntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja ripottelivat hiekkaa niskaan … eikä toinen jaksanut vastustaa.
— Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on tapahtunut? tiedusti Stolz.
— Kaksi kamalaa onnettomuutta.
— Millaisia siis?
— Olen joutunut kokonaan rappioon.