— Kuinka niin?
— Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa…
Mihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!
Sakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja naurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.
— Aika veijari tämä sinun pehtorisi! — sanoi hän. — On itse ajanut talonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit heille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.
— Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, — virkkoi
Oblomov.
— No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. — Se, jolla on hyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos ei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä pidättämään?
— Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. — Oblomofkan talonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät maata maleksimaan?…
— Kuules, sinä et taida tietääkkään, — keskeytti Stolz: — että Verhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie tehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja kauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat…
— Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. — Sekös vielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa siellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat rupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua kaikellaisia kauppiaita — kaikki on hukassa. Voi surkeutta!
Stolz rupesi nauramaan.