— Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. — Talonpojat siellä ovat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään, ei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään tuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä rupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit, kiiltosaappaat … ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.
— Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, — huomautti Stolz. — Vaan perusta sinä koulu kylään…
— Eikös se ole liian varhaista? — lausui Oblomov: — lukutaito on vahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei viitsi enää kyntääkkään…
— Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä pitää kyntää — etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa puhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.
— Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä kokonaan … — huomautti Oblomov arasti.
— Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. — Matkusta nyt vain: sielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo kauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole kokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?
— Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä maatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus…
— Mikä se sitten on?
— Ajavat pois asunnosta.
— Mitenkä ajavat?