— Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä viruvaa kirjaa.
— Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: — "Matkustus Afrikaan". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei sinulla näy täällä sanomalehtiäkään… Luetko sinä sanomalehtiä?
— Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät … enkä minä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä koko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.
— No voi hyvänen, veli Ilja! — huudahti Stolz kääntäen kummastelevan katseensa Oblomoviin. — Mitä sinä itse sitten oikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!
— Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo… — virkkoi Oblomov surullisesti.
— Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?
— Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä puolustaudu, — huomautti huokaisten Oblomov.
— Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!
— Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta nyt … mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei irtaudu, järki nukkuu syvää untansa … lopetti hän tuskin huomattavalla katkeruudella. — Vaan mitäs siitä enää puhuu… Kerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?
— Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde mukaan…