Ja ovi lupsahti kiinni.
"Kuinka yksinkertainen hän on", ajatteli Oblomov: "mutta on hänessä sentään jotakin… Ja hän pitää itsensä puhtaana."
Näihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän "herra veljeen". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka ristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty kainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten kello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu ikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.
Kuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin, keittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä asetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti kärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua taikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.
Oblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli rakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen ja veli asui ylhäällä niinsanotussa "svetjolkassa", pienessä, suuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.
Oblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin, vierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta kaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat karttuuniverhot.
Seinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja, peilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen pieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä keltasirkkuineen ja kanarialintuineen.
Veli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen kolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti napitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko hänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun sidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.
Hän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora hiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen valtaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin keskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä iskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen alussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.
Käsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa joko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa. Kun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä, niin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden keskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin riviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa — kentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja hiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää syytä asettaa niitä liian usein näytteille.