— Te olette suvainnut, — alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen katseensa Oblomoviin: — käskeä minun tulla luoksenne.
— Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa hyvä ja istukaa! — vastasi Oblomov kohteliaasti.
Hän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan ruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.
— Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni toinen asunto, — lausui Oblomov: — sentähden haluaisin minä tämän huoneuston siirrettäväksi toiselle…
— Nyt on vaikea siirtää, — virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen sormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: — jos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon huoneenkatsojia.
— Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, — keskeytti
Oblomov.
— Sisar siitä mainitsi, — lisäsi virkamies. — Vaan älkää huolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää. Ehkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?
— Mitkä linnut?
— Nuo kanat.
Vaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut hautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä ikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen edessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut, mitä ympärillä tapahtui.