— Ei, se ei ole vaarallista, — sanoi hän: — minä luulin teidän puhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.
— Me viemme ne pois, — ehdotti Ivan Matveitsh.
— Ei sekään ole niin vaarallista, — huomautti Oblomov: — mutta asianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.
— Kuten suvaitsette, — vastasi Ivan Matveitsh. — Mutta jos ette löydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin suhteen? suostutteko antamaan korvausta…? Tappiota teille siitä tulee.
— Paljonkos pitää maksaa? — kysyi Oblomov.
— Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.
— Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa, sataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa ruplaa, — sanoi hän.
— Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta, kun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? — keskeytti hänet Oblomov.
— Kuinkas muuten? — virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon mukaisesti. — Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota. Hän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra tuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse senkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.
— Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, — puuttui puheeseen Oblomov: — ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta viikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?