— Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, — sanoi Ivan Matveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa tämä oli kirjoitettu.
— Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä kahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! — lopetti hän leppeällä äänellä piiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.
— Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! — virkkoi Oblomov hölkäten edestakaisin huoneessa. — Luuletteko minun teidän nauriitanne ja kaalejanne tässä tarvitsevan?
— Kuten suvaitsette! — sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. — Vaan älkää huolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, — lisäsi hän. — Mitä rahoihin tulee … niin kyllä sisar odottaa.
— Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska asianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?
— Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, — vastasi Ivan
Matveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.
— Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon toiselle, — sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.
— Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: — lopetti
Ivan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.
Oblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan kolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.
"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?" kysyi itseltään Oblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. "Alussa kesäähän lähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on jäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!"