— Tosiaankin, — lisäsi Oblomov.
— Kukapa minut tässä lasten kanssa ottaa? — vastasi emäntä ruveten jotakin päässänsä laskemaan. — Kaksikymmentä … — sanoi hän miettiväisesti: — no kunhan se vain ei menisi panemaan niitä kaikkia!
Ja työntäen lasimaljan kaappiin, kiiruhti keittiöön. Vaan Oblomov palasi huoneeseensa ja alkoi lukea kirjaansa…
— Kuinka tuores ja terve nainen hän vielä onkaan ja millainen emäntä! Todentotta hänen pitäisi saada mies … — puhui hän itsekseen ja syventyi ajattelemaan … Olgaa.
Jos ulkona sattuu olemaan kaunis sää, painaa Oblomov lakin päähänsä ja lähtee kävelylle ympäristöön; siellä tulee hän milloin astuneeksi vesirapakkoon, milloin joutuu tekemisiin vihaisten koirain kanssa ja palaa läähättäen kotiin.
Vaan kotona kohtaa häntä jo valmiiksi katettu pöytä ja ruoka on niin puhdasta ja maistuu niin hyvälle. Väliin pistää ovesta sisään paljas käsivarsi ojentaen lautasen — emäntä se sieltä pyytää maistamaan paistamaansa piirakkaa.
— Tällä puolella kaupunkia on niin hiljaista, täällä on hyvä asua, mutta ikävä! — saattoi Oblomov lausua joskus ajaessaan oopperaan.
Kerran, palatessaan myöhään teatterista, sai hän ajurin kanssa kolkuttaa tuntikauden ennenkuin portti avattiin; sinä yönä kadotti kartanokoira ketjun riuhtomisesta ja haukunnasta kokonaan äänensä. Oblomov vilustui ja vihastui niin että uhkasi jo seuraavana päivänä muuttavansa pois talosta. Mutta meni viikkokin — eikä hän vieläkään muuttanut.
Hänestä tuntui kovin ikävältä kun ei saanut nähdä Olgaa muulloin kuin määrättyinä päivinä, kun ei saanut kuulla hänen ääntänsä eikä lukea hänen silmistään yhä sitä samaa muuttumatonta hyväilyä, lempeä ja onnea.
Määrättyinä päivinä hän sitävastoin eli kuin kesällä, kuunteli Olgan laulua tai katseli tämän silmiin, ja kun muita oli läsnä, oli hänelle kylliksi ainoastaan neidon katse, joka oli välinpitämätön kaikille muille, mutta hänelle syvä ja paljonmerkitsevä.