Vaan kuta enemmän talvi lähestyi, sitä harvemmiksi kävivät heidän kohtauksensa kahdenkesken. Iljinskeillä alkoi käydä niin paljon vieraita että Oblomov moneen päivään ei ollut tilaisuudessa vaihtamaan edes kahta sanaa Olgan kanssa. He vaihtoivat vain silmäyksiä ja neidon katseet ilmaisivat toisinaan väsymystä ja kärsimättömyyttä, ja rypistetyin kulmakarvoin katseli hän kaikkia vieraita. Sattuipa niinkin että Oblomov pari kertaa niin ikävystyi että kerrankin päivällisen jälkeen tarttui hattuunsa yrittäen lähtemään pois.
— Mihinkä nyt? — kysyi silloin Olga kummastuneena, äkisti ilmestyen hänen viereensä ja siepaten hatun hänen käsistään.
— Antakaa minun mennä kotiin…
— Minkätähden? — kysyi neito ja hänen toinen silmäkulmansa vetäysi ylemmäksi toista. — Mitä te siellä kotona teette?
— Minä vain … — mutisi Oblomov väkisin haristaen unta silmistään.
— Kuka teidän lupaa? Kunhan vain ette liene aikeissa mennä makaamaan? — kyseli Olga ankarasti katsahtaen Oblomovia vuoronperään kumpaankin silmään.
— Mitä te nyt! virkkoi Oblomov vilkkaasti. — Kuka nyt päivällä makaa? Minun tuli täällä ainoastaan ikävä.
Ja hän antoi pois hattunsa.
— Muistakaa tulla tänään teatteriin, — sanoi Olga.
— Mutta enkö saa tulla looshiin yhdessä teidän kanssanne? — lisäsi
Oblomov huoaten.