— Vai sieltäkö nyt tuulee! Eikö se muka ole minkään arvoista, että saamme nähdä toinen-toisemme ja että saatte tavata minua siellä väliaikoina ja poislähtiessä saattaa vaunuihin asti sekä puristaa kättä? … Suvaitkaa vain saapua koreasti! — lisäsi hän käskevästi. — Mitä uutisia nämät nyt ovat?
Mikäs auttoi, Oblomov ajoi teatteriin ja haukotteli siellä aivankuin olisi tahtonut äkisti nielaista kitaansa koko näyttämön, raaviskeli niskaansa ja heitti toisen polven ristiin toisen yli.
"Ah, kunpa se pian loppuisi että pääsisi hänen viereensä istumaan eikä tarvitseisi näin kaukana tässä vetelehtiä!" ajatteli Oblomov. "Semmoisen kesän jälkeenkö tässä vielä täytyy tavata toisensa lomahetkinä salaa ja näytellä pikiintyneen koulupojan osaa… Todentotta; minä en tänään olisi tullut koko teatteriin, jos olisin jo nainut mies — jo kuudetta kertaa kuulen tätä samaa oopperaa…"
Kun väliaika tuli, läksi Oblomov looshiin Olgan luo töintuskin raivaten itselleen läpipääsyn kahden keikarin välitse. Viiden minuutin kuluttua luiskahti hän sieltä taas ulos ja pysähtyi parterri-sisäänkäytävän luo väkijoukkoon. Näytös alkoi ja kaikki kiiruhtivat paikoilleen. Keikarit, jotka olivat olleet Olgan looshissa, sattuivat myös siinä seisomaan eivätkä huomanneet Oblomovin läsnäoloa.
— Mikähän herra sekin lienee ollut, joka äskettäin oli Iljinskien looshissa? — kysyi toinen heistä toiselta.
— Se on muuan Oblomov, — vastasi toinen huolimattomasti.
— Kuka on Oblomov?
— Se on eräs maatilanomistaja, Stolzin ystävä.
— Ahaa! huudahti toinen merkitsevästi. — Vai Stolzin ystävä. Mitäs tekemistä sillä oli tuolla looshissa?
— Dieu sait! — vastasi toinen ranskaksi ja kaikki hajaantuivat paikoilleen. Mutta Oblomov hämmentyi tästä vähäpätöisestä keskustelusta, jonka oli kuullut.