"Mikähän herra? … muuan Oblomov … mitä tekemistä sillä oli tuolla … Dieu sait" — kaikki tämä alkoi vaivata hänen päätänsä. "Muuan! Mitä tekemistä minulla on tuolla! Mitäkö? Rakastan Olgaa, olen hänen… Mutta jopas on mailman hampaissa kysymys, mitä minulla on tekemistä Olgan looshissa? Ovat siis huomanneet… Voi hyväjumala, kuinkas nyt käy … täytyy ryhtyä johonkin…"
Hän ei enää nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui, millaisia ritareita ja prinsessoja siellä esiintyi, eikä kuullut kuinka orkesteri jylisi. Hän vain silmäili sivuilleen ja luki montako tuttua oli teatterissa: tuolla on yksi, tuolla toinen — niitä istuu kaikkialla ja kaikki kyselevät heiltä että "mikähän herra se oli tuo, joka kävi Olgan looshissa?" — "Se on muuan Oblomov!" vastaavat kaikki "Niin, minä olen 'muuan'!" ajatteli hän arkana ja alakuloisesti: "Minut tunnetaan sentähden että olen Stolzin ystävä. Miksi käyn minä Olgan luona? — 'Dieu sait! — Jumalatiesi!' Kas, kas, nyt katsovat keikarit minuun ja sitten Olgan looshiin!"
Hän katsahti looshiin ja huomasi että Olgan teatterikiikari oli suunnattu juuri häntä itseään kohti. "Voi hyvä-isä!" ajatteli Oblomov. "Miksi hän noin katsoo minuun? Mitä hän on minussa keksinyt? Mikä tähtäyspiste minä tässä olen! Kas, nyt näyttää hän viittaavan näyttämölle päin … minusta näyttää että keikarit nauravat ja katsovat suoraan minuun … hyväjumala sentään!"
Ja raivokkaasti raappasi Oblomov hämillään jälleen niskaansa ja heitti taas toisen polven ristiin toisen yli.
Olga kutsui keikarit teatterista juomaan teetä kotiinsa, lupasi toistaa aarian oopperasta ja käski Oblomovinkin tulla.
"Ei, tänään en enää mene, asia täytyy pian ratkaista, ja sitten… Miksikähän se asiamieskään ei lähetä vastausta sieltä maalta? Minä olisin jo aikoja sitten sinne matkustanut ja ennen lähtöäni julkaissut kihlaukseni Olgan kanssa… Voi hyväjumala: Olga yhä katsoo minuun — tämä on viheliäistä!"
Ja jaksamatta kuunnella oopperaa loppuun, läksi hän kotiin. Vähitellen tyyntyi hänen mielenkuohunsa ja onnen väristys rinnassaan katseli hän jälleen Olgaa kahdenkesken, kuunteli riemun puristamin kyynelin hänen lauluansa kaikkien läsnäollessa ja palattuaan kotiinsa paneutui, ilman että Olgalla oli siitä tietoa, pitkälleen sohvalle, mutta ei nukkuakseen eikä maatakseen kuin hengetön pölkky, vaan haaveillakseen armaastaan, leikkiäkseen aatteissaan onneansa ja tunteakseen riemun liikutusta kurkistaessaan tuohon rauhallisen kotielämänsä tulevaisuuteen, missä oli säteilevä Olgan haamu sekä kaikki muu hänen ympärillään. Ja kurkistaessaan näin tulevaisuuteensa tuli hän väliin tahtomattaan, väliin tahallisesti myös kurkistaneeksi puoleksi avattuun oveen sekä sieltä emännän vilahteleviin valkoisiin kyynäspäihin…
Kerrankin vallitsi luonnossa ja talossa aivan ihanteellinen hiljaisuus: ei kuulunut rattaiden räminää kadulta, ei ovien kiinnilupsahduksia huoneista; tasaisesti naksutti seinäkellon heiluri etehisessä ja kanarialinnut lauloivat salissa, mutta ei tämä häirinnyt hiljaisuutta, vaan loi siihen ainoastaan jonkinlaisen varjo vivahduksen elävästä elämästä.
Ilja Iljitsh lepäsi huolettomassa asennossa sohvalla leikkien tohvelillaan milloin antaen sen pudota lattiaan, milloin nostaen sen ilmaan, koukistaen polvensa siinä missä se lähti putoamaan ja sipaisten sen taas jalallaan ylös lattiasta… Silloin astui sisään Sakariias ja seisahtui oven suuhun.
— Mitä sinulla on asiaa? — kysyi Oblomov välinpitämättömästi.