— Onkos teillä paljonkin veronalaisia talonpoikia? — tiedusti Ivan
Matvejevitsh.
— Niin … en tiedä … en ole ollut siellä pitkiin aikoihin.
— Se täytyy tietysti ensin tietää, kuinkas sitä muuten voi saada selkoa, kuinka paljon olette tuloja saapa.
— Niin, kyllähän sitä täytyisi tietää, — toisti Oblomov: — Sitä se naapurikin kirjoittaa, vaan sehän tässä on, kun asia on sattunut näin talven tullen…
— Paljoksikos te arvioitte veroja?
— Verojako? Niitä kai on … vaan odottakaahan, minulla on luettelo jossakin … Stolz se sen silloin toimitti, vaan näkyy olevan nyt vaikea löytää, mihin lienee Sakariias pistänyt. Kyllä minä näytän sitten … niitä taisi olla kolmekymmentä ruplaa savulta.
— Entä millaisia teidän talonpoikanne ovat? Kuinka he elävät? — kyseli Ivan Matvejevitsh. — Ovatko rikkaita vai ruti-köyhiä? Ja millaiset ovat päivätyöt?
— Kuulkaahan, — sanoi Oblomov lähestyen häntä ja tarttuen häntä luottavaisesti kiinni molemmin käsin virkatakin liepeistä. Ivan Matvejevitsh nousi sukkelasti ylös, mutta Oblomov istutti hänet paikalleen. — Kuulkaahan, — toisti hän katkonaisesti miltei kuiskaamalla: — minä en ymmärrä, mitä on päivätyö, mitä on maatyö, mitä merkitsee köyhä ja mitä rikas talonpoika! Minä en tiedä, mitä merkitsee lästineljännes ruista tai kauraa, mitä sillä on hintana, missä kuussa mitäkin kylvetään tai leikataan, mitenkä ja milloin myönti tapahtuu. Minä en tiedä, olenko minä rikas vai köyhä, tulenko minä vuoden perästä varakkaaksi vai keppikerjäläiseksi — minä en tiedä kerrassa mitään! — lopetti hän alakuloisesti päästäen univormun liepeet käsistään ja astuen pois Ivan Matvejevitshin edestä: — puhukaa siis te ja neuvokaa minua aivankuin pientä lasta…
— Kuinkas te nyt niin, täytyyhän sitä tietysti tietää, muuten on mahdotonta suorittaa asioitaan, — virkkoi Ivan Matvejevitsh nöyränpilkallisesti, vieden toisen käden selkänsä taa, vaan toisen työntäen poveensa. — Tilanomistaja on velvollinen tietämään, mitä kuuluu maan hoitoon — puhui hän opettavasti.
— Vaan minäpä kun en tiedä. Opettakaa minua, jos voitte!