— Minä en ole itse ollut näissä asioissa, vaan pitää neuvotella asiantuntijain kanssa. Tuossa kirjeessähän teille kirjoitetaan, — jatkoi Ivan Matvejevitsh osoittaen keskisormensa kynnellä erästä riviä kirjeessä: — että olisitte mukana vaaleissa — sehän sopisi mainiosti! Eleskeleisitte siellä ja palveleisitte kihlakunnan oikeudessa ja oppisitte sillävälin tuntemaan taloudellisia asioita.
— Minä en tiedä, mitä se on — kihlakunnan-oikeus, mitä siinä tehdään ja kuinka siinä palvellaan! — virkkoi Oblomov jälleen avomielisesti, vaan puoliääneen, ja työntyi ihan Ivan Matvejevitshin nenään kiinni.
— Kyllä te siihen totutte. Tehän olette palvellut täällä virastossa: toimi on joka paikassa sama, ainoastaan muodoissa tulee vähäinen eroitus. Joka paikassa on ohjekäskyjä, tiedonantoja, pöytäkirjoja… Jos olisi näppärä kirjuri, niin mitäs huolta teillä silloin olisi? — kirjoitella alle vain, ei mitään muuta. Jos tiedätte, kuinka virastoissa asiat tavallisesti suoritetaan, niin…
— Minä en tiedä, kuinka asiat suoritetaan virastoissa, — sanoi
Oblomov yksitoikkoisesti.
Ivan Matvejevitsh loi Oblomoviin kaksinkertaisen silmäyksensä ja vaikeni.
— Lienette kai ainakin kaikki lakikirjat lukenut? — huomautti hän, kuten tuonoin, nöyränpilkallisesti.
— Lakikirjat!—äänsi Oblomov katkerasti, vaan ei sanonut enempää.
Olihan liikaa ja tarpeetonta paljastaa itseänsä sielunsa pohjaan asti alemman virkamiehen edessä!
"En minä toki tunne lakikirjojakaan", pyöri hänen kielellään, mutta sanat eivät lähteneet suusta, vaan puhkesivat ainoastaan surulliseen huokaukseen.
— Suvaitseisitte kuitenkin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, — lisäsi Ivan Matvejevitsh ikäänkuin arvanneena Oblomovin ajatuksista vastauksen kirjojen suhteen: — Sillä eihän sitä nyt voi noin jättää…