— Mutta mitä on tulossa … sekö ei ole erehdystä vaan totta?
— Kas tuohon se on kirjoitettu, — päätti Stolz ottaen jälleen kirjeen: —"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut: — hän saapuu ja te heräätte…" Ja kun te rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän rakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne, sitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? — lopetti Stolz iskien silmänsä neitoon.
Tämä laski katseensa alas ja puristi huulensa yhteen, mutta silmäluomien läpi singahteli näkyviin säteitä, huulet koettivat hillitä hymyä, vaan sekin näkyi. Neito katsahti häneen ja purskahti nauramaan niin sielunsa pohjasta että kyyneleet puhkesivat silmiin.
— Olen teille siis sanonut, mitä teille on tapahtunut sekä mitä on tuleva, Olga Sergejevna, — sanoi Stolz lopuksi. — Vaan te ette vastaa minulle mitään kysymykseeni, jota ette sallinut loppuun sanoa.
— Mutta mitä minä voin vastata? — puheli Olga hämillään. — Tokko minulla olisi oikeutta, jos voisin sanoa sen, mitä te niin tarvitsette ja mitä te niin ansaitsette? — lisäsi hän kuiskaten ja häveliäästi silmähtäen ystäväänsä.
Stolz oli jälleen tässä katseessa näkevinään ihmeellisen ystävyyden kipunoita ja värähti taas onnesta.
— Elkää kiirehtikö, — jatkoi hän: — vaan sanokaa vasta sitten, kun tuo säädyllinen sydänsurunne loppuu, mitä minä ansaitsen. Tämä vuosi on minulle jotakin opettanut, sekin. Vaan nyt ratkaiskaa ainoastaan kysymys: tuleeko minun matkustaa vai jäädä?
— Kuulkaas: te keimailette minun edessäni! — virkkoi Olga yhtäkkiä hilpeästi.
— En suinkaan! — huomautti Stolz totisesti. — Tämä ei ole äskeinen kysymys, nyt sillä on toinen merkitys, nimittäin se että: jos minä jään tänne, niin millä oikeudella siis jään?
Olga joutui äkkiä hämilleen.