— Näette nyt etten keimaile! — nauroi Stolz tyytyväisenä kun sai toisen pulaan. — Meidänhän täytyy äskeisen keskustelun jälkeen olla toisella tavalla toinen toisemme suhteen: me emme enää ole samat, mitkä olimme eilen.
— Minä en tiedä … — sopersi neito vielä enemmän hämillään.
— Sallikaa minun antaa teille neuvo?
— Puhukaa … minä tottelen sokeasti! — lisäsi toinen miltei intohimoisen nöyrästi.
— Tulkaa minun vaimokseni odotellessanne, kunnes hän, se oikea, saapuu!
— Vielä en rohkene … — kuiskasi neito peittäen käsillään kasvonsa, mieli liikutuksissa, mutta onnellisena.
— Miksi ette rohkenisi? — kysyi Stolz myös kuiskaavalla äänellä, taivuttaen Olgan päätä itseään kohti.
— Mutta tuo entisyys? — kuiskutti taas tämä painaen päänsä, kuin äidin syliin, vasten ystävän rintaa.
Stolz siirsi hiljalleen kädet pois hänen kasvoiltaan, suuteli päätä ja ihaili kauvan neidon hämmästystä, katseli nautinnolla hänen silmiinsä herahtaneita ja niihin jälleen sisäänimeytyviä kyyneleitä.
— Se kuihtuu kuin teidän syreeninne! — puhui Stolz. — Te olette ottanut oppitunnin: nyt on tullut aika käyttää sitä hyväkseen. Nyt alkaa elämä: uskokaa minulle tulevaisuutenne elkääkä huolehtiko mistään — minä takaan kaikesta. Ja nyt mennään tädin luo. — Myöhään läksi Stolz asuntoonsa. "Löysinpäs omani", ajatteli hän katsellen rakastunein silmin puita, taivasta, järveä ja vedestä kohoavaa usvaa. "Jaksoinpas odottaa! Niin monta vuotta janoa, kärsimystä ja sielunvoimien pinnistystä! Kuinka kauvan olen saanutkaan odottaa — vaan nyt on kaikki palkittu: tässä se nyt on, miehen ylin onni!"