Kaikki peittyi nyt hänen silmissään tähän onnen paisumukseen: työkonttoori, isän vankkurit, säämiskäsormikkaat, rasvaiset tilipaperit, sanalla sanoen — kaikki elämän käytännölliset toimet. Hänen muistoissaan kohosi äidin hyväntuoksuinen huone, Herzin variatsioonit, ruhtinaan parveke, siniset silmät, kastanjankarvaiset, puuteroidut hiukset — ja kaiken tämän yli kuului ikäänkuin Olgan hellämielinen ääni ja hän kuuli hengessään hänen laulunsa…
Olga — minun vaimoni! — sopersi hän kiihkeästi värähtäen. — Kaikki on löydetty, ei mitään tarvitse enää etsiä eikä mihinkään enää mennä!
Ja haaveellisessa onnen huurussa kulki hän kotiansa huomaamatta teitä tai katuja…
Olga seurasi kauvan häntä silmillään, avasi sitten ikkunan ja hengitti yön viileätä ilmaa; hänen mielenliikutuksensa asettui vähitellen, ja rinta huokui tasaisesti. Hän loi silmänsä järvelle, kohti etäisyyttä ja vaipui niin hiljaisiin ja syviin mietteisiin ikäänkuin olisi nukahtanut. Halusi temmata kiinni omat ajatuksensa ja tunteensa, mutta ei voinut. Ne lainehtivat tasaisesti kuin aallot, ja suonissa souteli veri niin tyynesti. Hän koetti tutkia, mikä tässä nyt oli onnea, vaan ei voinut määritellä, missä sen rajat kulkivat. Mietti, miksi hänen on niin tyyntä olla, niin rauhallista ja häiritsemättömän suloista, vaikka…
— Minä olen hänen morsiamensa… — sopersi hän.
"Olen morsian!" niin ajattelee tyttö ylpeällä vavistuksella odotettuaan tätä silmänräpäystä, joka valaisee koko hänen elämänsä, ja hän tuntee kasvavansa korkeaksi ja korkeudestaan katsoo tuota tummaa polkua, jolla eilen asteli yksin ja huomaamatta.
Miksikähän ei Olga näin vavahtele? Hänhän oli myös astellut yksikseen pitkin huomaamatonta polkua ja jo risteyksessä tavannut hänet, joka antoi kätensä ja johti hänet ulos, ei häikäisevien säteiden loistoon, vaan ikäänkuin leveän virran tulvaisille äyräille, avarille vainioille ja ystävällisesti hymyileville kummuille. Hänen katseensa ei sokaistunut loistosta, ei nääntynyt sydän, eikä leimahtanut liekkiinsä mielikuvitus.
Hiljaisella riemulla tyynsi hän katseensa elämän tulvaan, sen laveihin vainioihin ja viheriöihin kumpuihin. Ei tuntunut hänellä väristystä hartioissa, ei hehkunut katse ylpeyttä, vaan ainoastaan silloin, kun hän siirsi tämän katseensa vainioista ja kummuista häneen, joka oli tarjonnut hänelle kätensä, tunsi hän poskellaan vitkaan vierivän kyynelen.
Ja niin hän istui yhä liikahtamatta kuni nukkuva, niin hiljainen oli hänen onnensa uinailu ja hän oli melkein hengittämättä. Vaipuneena unholaan kiintyi, hänen henkensä silmä katselemaan hiljaista, haaleansinistä yötä, jossa oli leppeätä loistetta, lämpimän leyhkäystä ja hyvää tuoksua. Onnen unelmatar levitti leveät siipensä ja liiteli vaivihkaa kuni taivaan hattara hänen päänsä päällä…
Ei nähnyt hän itseänsä tässä unessa käärittynä kultanauhoihin ja pitseihin — pariksi tunniksi — ja sitten arkipäiväisiin rääsyihin koko elämän ajaksi. Ei uneksinut hän hääkemuista, kynttilöistä eikä iloisista huudahduksista, hän uneksi vain onnesta, mutta niin yksinkertaisesta ja koristelemattomasta, että hän vielä kerran ilman ylpeyden vavistusta ja ainoastaan syvällä nöyrtymyksellä kuiskasi: — Minä olen hänen morsiamensa!