Oblomov antoi emännälle kaikki rahat, mitkä veli oli hänelle jättänyt toimeentuloa varten, ja kolme-neljä kuukautta jauhoi tämä, muistamatta, yhä entiseen tapaansa leivisköittäin kahvia, survoi kaneelia, paistoi vasikanlihaa, kalkkunia, ja näin teki hän viimeiseen päivään asti, jolloin kulutti viimeiset seitsemän riunaa sekä tuli sanomaan herralleen ettei hänellä enää ollut rahaa.
Kolme kertaa pyllähti Oblomov ympäri sohvallaan kuullessaan tämän ilmoituksen, katsoi sitten pöytälaatikkoonsa, vaan siellä ei mitään näkynyt. Alkoi muistella, mihin oli rahansa pannut, vaan ei mitään muistanut, kopeloi kädellään pöydältä, etteikö löytyisi kuparirahaakaan, kysyi Sakariiakseltakin, vaan tämä ei ollut niitä unissakaan nähnyt. Emäntä läksi veljen luo ja virkkoi viattomasti ettei talossa ollut rahaa.
— Mutta mihinkäs te sen ylimyksen kanssa olette hävittäneet tuhat ruplaa, jotka minä hänelle annoin elantoon? — kysyi veli. — Mistä minulla on rahaa? Tiedäthän sinä että minä menen lailliseen avioliittoon enkä voi ylläpitää kahta perhettä, niin että sinä sen herrasi kanssa joudat korjata luusi ja kuolla…
— Mitä sinä, veli rakas, minua herralla soimaat? — sanoi sisar. —
Mitä pahaa hän sinulle tekee? Eihän hän keneenkään kajoa, elää kuin
itsekseen. En se minä häntä houkutellut asuntoomme, vaan te Mihei
Andreitshin kanssa.
Veli antoi hänelle kymmenen ruplaa sanoen ettei enempää ollut. Mutta sitten, harkittuaan asiaa toverinsa kanssa "Laitoksella", päätti hän ettei käynyt tällä tavoin heittäminen sisarta ja Oblomovia, sillä muuten asia ehkä tulee Stolzin korviin, tämä syöksee kaupunkiin, ottaa selon seikoista, ja saa kaiken hyvän jotenkin mullistetuksi niin ettei herkeä edes vaatia velkaansa, vaikka onkin "laillinen asia", sillä tietysti saksalainen keinot keksii!
Hän suostui siis antamaan vielä viisikymmentä ruplaa kuukautta kohti aikoen vaatia nämät rahat takaisin Oblomovin tuloista kolmannelta vuodelta, mutta antaessaan selitti hän, vieläpä vannoi sisarelleen, ettei enää anna kopeikkaakaan ja määräsi, millaista hoitoa heidän täytyy pitää, kuinka menoja on vähennettävä, millaisia ruokalajeja milloinkin on valmistettava ja laski, kuinka paljon hän voi saada kananpojista ja kaalista sekä arveli lopuksi, että kaikella tällä voi elää ihan laulaen.
Ensi kerran elämässään alkoi Agata Matvejevna ajatella — ei taloudellisia asioita, vaan jotakin muuta; ensi kerran tillahti hän itkuun — vaan ei harmista Akuliinaan astiain särkemisestä eikä veljen torumisesta että kala ei ollut kypsäksi paistettu; ensi kerran valtasi hänet julma hätä, ei itsensä, vaan Ilja Iljitshin tähden.
"Kuinka tämä herra yhtäkkiä" laski hän: "voi ruveta syömään parsajuurten asemesta voissa paistettuja nauriita, pyyn asemesta lampaanlihaa, hatsinalaisten taimenien ja merisampien sijasta — suolattua kuhaa, vieläpä ehkä puodista ostettua hyytelöäkin…"
Kauheata! Ei hän jaksanut loppuun ajatella, vaan pukeutui kiireesti, vuokrasi ajurin ja ajoi erään miessukulaisensa luo, ei niinkuin pääsiäisenä tai jouluna perhepäivällisille, vaan tämä tapahtui varhain aamulla huolestuneessa tilassa, harvinaisessa asiassa ja suussa kysymys, mitä oli tehtävä ja tahtoivatko auttaa häntä rahalla.
Heillähän on itsellään paljon ja he kyllä heti antavat — ajatteli hän — kunhan saavat tietää että tämä on Ilja Iljitshiä varten. Jos tämä olisi ollut häntä itseään varten kahvin ja teen ostoon, lasten vaatteisiin, kenkiin tai muihin sellaisiin tarpeisiin, niin ei hän siitä toki olisi hiiskahtanutkaan, vaan tämähän oli ihan äärimmäistä tarvetta varten, nimittäin parsajuuren ostamista varten Ilja Iljitshille sekä pyyn paistiin … ja sitten se niin rakastaa myös pieniä ranskalaisia herneitä…