Mutta siellä vain kummasteltiin eikä hänelle rahaa annettu, vaan sanottiin, että jos Ilja Iljitshillä on jotakin tavaraa, esimerkiksi kulta- tai hopeakaluja tai vaikkapa turkiksia, niin voipihan pantata ja että on olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka antavat kolmannen osan pyydetystä hinnasta siihen asti kunnes Oblomov jälleen saapi rahaa maatilaltaan.

Mokoma viisas neuvo olisi tosin ennen suhahtanut sivu nerokkaan emäntämme korvien, eikä sitä millään keinoin olisi saanut hänen päähänsä tyrkytetyksi, vaan tässä asemassa ollen älysi hän järjellänsä sydämmensä äänen, harkitsi kaikki ja punnitsi… punnitsi oman jalohelmensä, jonka oli saanut myötäjäislahjaksi.

Ja niin tietämättä mitään tästä, joi Ilja Iljitsh taas seuraavana päivänä viinimarja-viinaa, maiskutti mainiota taimenta ja popsi suuhunsa mieleisiänsä sisälmyksiä sekä tuoretta valkoista pyypaistia. Vaan itse Agata Matvejevna söi lasten kanssa halpaa hapankaalikeittoa ja puuroa ja ainoastaan Ilja Iljitshin seuraksi tyhjensi hänkin kaksi kuppia kahvia.

Kohta jalohelmen jälkeen raastoi hän salassapidetystä lippaastaan esiin kalliin kaulakoristuksen, sitten tuli hopeakalujen vuoro, sitten salopin…

Koitti aika, jolloin rahat lähetettiin kylästä ja Oblomov antoi kaikki emännälle. Tämä lunasti jalohelmen takaisin, maksoi korot kaulakoristuksesta, hopeakaluista ja turkiksista, valmisteli jälleen Oblomoville parsajuurta, pyypaistia ja ainoastaan näön vuoksi joi hänen kanssaan kahvia. Ja jalohelmi pääsi jälleen entiselle paikalleen.

Päivästä päivään, viikosta viikkoon kituutti hän täten eteenpäin rääkäten itseänsä, möi saalinsa, lähetti kaupitsemaan juhlavaatteitansa ja jäi itse jokapäiväiseen kartuunipukuunsa paljain kyynäspäin, ja sunnuntaisin peitti hän kaulansa vanhalla, kuluneella huivilla.

Kas tässä syy, miksi hän laihtui, miksi hänen silmänsä painuivat kuopalle ja miksi hän itse kantoi aamiaisruuan Ilja Iljitshille.

Vieläpä riitti hänellä sielunvoimaa olla iloisennäköinenkin, kun Oblomov milloin selitti hänelle, että huomenna hänen luokseen tulevat päivällistä syömään Tarantjev, Aleksejev ja Ivan Gerasimovitsh. Ja päivällinen se ilmestyi aina maukkaana ja puhtaasti tarjottuna, eikä emäntä saattanut isäntäänsä häpeään. Mutta kuinka paljon mielenliikutusta, juoksua ja tiedusteluita puotiloissa, unettomia öitä, vieläpä kyyneliäkin maksoivat hänelle nämät huolet!

Kuinka syvälle olikaan hän yhtäkkiä sukeltanut elämän ankariin aaltoihin ja oppinut tuntemaan sen onnelliset ja onnettomat päivät! Mutta hän rakasti tätä elämää huolimatta murheensa ja huoltensa kaikista kyynelistä, hän ei olisi sitä vaihtanut entiseen, hiljaiseen elämänjuoksuun, jolloin hän ei tuntenut Oblomovia, jolloin hän arvokkaasti herrasteli kukkuraisten, kalisevien ja kihisevien kastrulliensa, paistinpannujensa ja ruukkujensa keskessä jaellen käskyjä Akuliinalle ja piharengille.

Hän ihan kauhusta vavahtaa, kun hänelle äkisti sattuu tulemaan kuolemanajatus, vaikka kuolema kerralla tekisikin lopun hänen kuivaamattomista kyynelistään, hänen jokapäiväisestä touhustaan ja joka-öisestä silmiensä ummistumattomuudesta.