Ilja Iljitsh söi aamiaisensa loppuun, kuunteli kuinka Màsha luki ranskaa, istui kotvan aikaa emännän huoneessa, katseli kuinka tämä paikkaili Vanja pojan puseroa käännellen sitä kymmenisen kertaa milloin nurin, milloin oikeinpäin ja samaan aikaan lakkaamatta juosten keittiössä katsomassa, kuinka lampaanliha siellä paistui päivälliseksi.
— Mitä varten te tosiaankin noin yhä puuhaatte? — kysyi Oblomov: — antaisitte nyt olla!
— Kukas sitten puuhaa, jollen minä? — sanoi emäntä. — Kunhan vain panen pari tilkkua tähän, niin rupeamme kalalientä keittämään. Se on semmoinen repaleinen pojankakara tuo Vanja! Vaikka viime viikolla aivan uudesta paikkasin sille puseron, niin taas on repinyt! Mitäs naurat, — kääntyi hän pöydän ääressä istuvaan Vanjaan, jonka housuja vain yksi henkselinpuolisko kannatti paidan päällä. — En minä tätä saa paikatuksi aamuun asti etkä siis pääse ulos portista juoksemaan. Poikavekarat kai sen ovat repineetkin; tappelitko sinä vai — tunnustappas?
— Enpäs tapellut, äiti, itsestään se on repeytynyt, — sanoi Vanja.
— Vai itsestään! Istuisit kotona ja pänttäisit päähäsi ennemmin läksyjäsi kuin juoksenteleisit kadulla! Odotappas, kun taas Ilja Iljitsh sanoo että luet huonosti ranskaa, niin riisun saappaatkin jaloistasi ja silloin saat väkisten istua kirjan ääressä!
— En minä halua oppia ranskaa.
— Minkätähen et? — kysyi Oblomov.
— Niin kun ranskaksi on niin monta rumaa sanaa… Agata Matvejevna tulistui, vaan Oblomovilta pääsi nauru. Varmaan oli heidän kesken jo ennenkin ollut puhetta "rumista sanoista".
— Suu kiinni, sinä nulikka! — huudahti äiti. — Ja pyyhi paremmin nokkasi siinä.
Vanja aivastaa pärskäytti, vaan ei pyyhkinyt nenäänsä.