— Odottakaahan, jahka saan maalta rahaa, niin teetän tässä pojalle kaksi paria, — sekaantui puheeseen Oblomov: — sinisen puseron ja tulevaksi vuodeksi vormuvaatteet: kimnaasiin sen päästä pitää!
— Kyllä sille vanhakin välttää, — sanoi Agata Matvejevna: — ja rahat ne tarvitaan talouteen. Suolattua lihaa hankimme, ja marjahilloa teille keitän… Vaan nyt täytyy mennä katsomaan, onko Anisja tuonut sen pöhöpiimän…
Ja hän nousi mennäkseen.
— Mitäs nyt on päivälliseksi? — kysyi Oblomov.
— Kiiskivelliä, lampaanpaistia ja piimäpiirakoita.
Oblomov oli vaiti.
Samassa kuului rattaiden jyrinää, kolkutettiin portille, alkoi ketjun riuhdonta ja koiran haukunta.
Oblomov poistui huoneeseensa luullen että joku oli tullut emännän luo: joku lihakauppias, vihanneskauppias tai muu sellainen. Sellaista vierailua seurasi tavallisesti rahojen pyyntö, kielto emännän puolelta, sitten uhkaus kauppiaan puolelta, sitten taas pyyntö emännän puolelta odottamaan, sitten haukkumasanoja, ovien ja portin kiinnipaiskauksia ynnä rajua riuhdontaa ja koiran haukuntaa — ylipäänsä ikävä näytelmä. Mutta nyt olivat vaunut ajaneet pihaan — mitähän se merkitsi? Eiväthän liha- ja vihanneskauppiaat vaunuissa ajele. Yhtäkkiä syöksyi emäntä säikähdyksissään hänen luokseen.
— Teille on saapunut vieras! sanoi hän.
— Kuka se mahtaa olla: Tarantjev vai Aleksejev.