Kahden tunnin perästä tuli Stolz.
— Mikä sinua vaivaa? Kylläpä sinä olet muuttunut, pöhöttynyt ja kelmettynyt! Oletko terve? — kyseli Stolz.
— Huonosti on terveyden laita, Andrei, — puheli Oblomov syleillen ystäväänsä: — tuo vasen jalka se yhä vähän on turra.
— Kuinka ilkeän näköistä sinulla täällä on! — sanoi Stolz silmäillen ympärilleen: — ja mikset sinä heitä nurkkaan tuota yönuttuasi? Ihanhan se on paikattu koko rääsy, näetkös!
— Tottumus on toinen luonto, hyvä Andrei; en minä tästä henno luopua.
— Entäs peitto ja nuo uutimet… — alkoi Stolz: — onko sekin tottumusta? Onko sääli vaihtaa noita repaleita? Ja miten kumman lailla sinä voit nukkua tämmöisellä vuoteella! Mikä sinua oikeastaan vaivaa, mies?
Stolz katsoi tutkivasti Oblomovia, sitten jälleen uutimia ja vuodetta.
— Et sinä näy mitään tietävän, — puheli Oblomov hämillään: — enhän minä milloinkaan ole ollut kovin huolellinen huoneeni suhteen… Ei nyt puhuta tästä, vaan ruvetaan päivälliselle. Hoi Sakariias! Kata pian pöytä! No, mitäs kuuluu, kauvanko aijot viipyä kaupungissa? Ja mistä sinä tulet?
— Vai tahdot sinä tietää, mitä kuuluu ja mistä minä tulen? — kysyi Stolz: — niin eihän sinun korviisi taida kuulua viestejä elävästä mailmasta?
Oblomov katsoi uteliaasti häneen ja jäi odottamaan, mitä toisella oli kertomista.