— Kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan … — sopersi Oblomov.
Stolz hyppäsi seisaalleen, vaan istahti jälleen.
— Kymmenen tuhatta? Emännälle? Ruokavaroista? — toisti hän kauhistuneena.
— Niin, paljon on tullut otetuksi velaksi, minä olen elänyt leveästi… Muistatko: ananaassit ja persikat… sentähden olen velkaantunut … — löpersi Oblomov. — Vaan mitäs siitä?
Stolz ei vastannut hänelle. Hän harkitsi itsekseen: "veli muuttanut pois, talous ruvennut käymään huonosti — ja siltä se tosiaan tuntuu, kaikki näyttää autiolta, köyhältä ja likaiselta! Millainen nainen lienee emäntä? Oblomov ylistää häntä! tämä hoitaa häntä, ja mies puhuu hänestä lämmöllä…"
Yhtäkkiä muuttui Stolz kasvoiltaan päästyään totuuden perille. Häntä pöyristytti kylmästi.
— Ilja! — kysyi hän. — Tuo nainen … mikä on hän sinulle?
Mutta Oblomov oli painanut päänsä pöytää vasten ja alkanut torkkua.
"Se ryöstää hänet, nylkee hänestä kaikki … tämä on se tavallinen juttu, jota en tähän asti ole arvannutkaan!" ajatteli hän.
Stolz nousi ja työnsi nopeasti oven auki emännän puolelle niin että tämä nähdessään hänet säikähtyneenä pudotti kädestään lusikan, jolla oli hämmentänyt kahvia.