— Mutta onko sitten Oblomov teille velkaa? — kysyi hän.
Emäntä katsahti häneen tylsästi, sitten yhtäkkiä joku aate virisi hänen kasvoilleen, joilla samassa ilmeni hätää. Hän muisti pantattua jalohelmeä, hopeita, saloppia, ja kuvaili mielessään että Stolz tähtää tähän velkaan; sitä hän vain ei mitenkään voinut ymmärtää, kuinka oli saatu tietää tästä, sillä ei hän ollut tuiskahtanut sanaakaan tästä salaisuudesta, saati Oblomoville, edes Anisjallekkaan, jolle muuten teki tilin jokaisesta kopeikasta.
— Paljonko hän on teille velkaa? — tiedusti Stolz rauhattomana.
— Eivät he ole velkaa mitään! Ei kopeikkaakaan!
"Hän salaa minun edessäni, kainostelee se ahnas peto, koronkiskuri!" ajatteli Stolz. "Vaan kyllä minä tästä selvän otan."
— Entäpäs kymmenen tuhatta? — kysyi hän.
— Mitkä kymmenen tuhatta? — huudahti emäntä hätäyksissään ja kummissaan.
— Ilja Iljitsh kuuluu olevan teille velkaa kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan — onko se totta vai ei?
— Eivät he ole velkaa mitään. Paastonaikaan jäätiin velkaa lihakauppiaalle kaksitoista ja puoli ruplaa, niin sekin maksettiin jo tässä kolmannella viikolla, kermasta on maitomuijalle myös maksettu — eivät he ole velkaa kerrassaan mitään.
— Eikö teillä todellakaan ole asiapaperia hänen suhteensa?