Emäntä tirkisti häneen tylsästi.
— Puhuisitte veljen kanssa, — vastasi hän: se asuu toisella puolella katua Samikalovin talossa…
— Ei, sallikaa minun puhua asia selväksi teidän kanssanne, — sanoi Stolz päättäväisesti. — Ilja Iljitsh katsoo itsensä velalliseksi teille eikä veljellenne…
— Eivät he ole minulle velkaa, — selitti tämä: — vaan mitä minä olen pantannut hopeita, jalokiven ja turkiksia, niin sen olen itseäni varten pantannut. Màshalle ja itselleni olen kengät ostanut, Vanjalle paitoja sekä suoritellut menoja vihannespuotiloihin. Vaan Ilja Iljitshin tähden ei ole kopeikkaakaan mennyt.
Stolz katsoi häneen, kuunteli ja koetti päästä hänen sanojensa perille. Hän nähtävästi yksin oli lähellä arvaamaan Agata Matvejevnan salaisuuden, ja se melkein halveksiva katse, jonka hän oli häneen luonut ruvetessaan puhumaan hänen kanssaan, muuttui nyt väkinäisesti uteliaisuuden vieläpä osanottavaisuuden katseeksi.
Jalohelmen ja hopeakalujen panttaamisessa aavisti hän puoleksi salaisia uhrauksia, mutta sitä hän vain ei voinut ratkaista, olivatko ne tehty puhtaasta harrastuksesta tai joidenkin vastaisten suosionosoitusten toivossa.
Hän ei tiennyt oikein, surkutellakko Iljaa vai iloitakko hänen puolestaan. Kävihän ilmeisesti selville, ettei Oblomov ollut velkaa emännälle, vaan että tämä velka on jotain lurjusmaista vehkeilyä veljen puolelta, mutta sitä vastoin kävi ilmi myös paljon muutakin… Mitä merkitsivät nämät hopeakalujen ja jalokivien panttaukset?
— Teillä ei siis ole vaatimusta Ilja Iljitshin nimiin?
— Ettekö viitsisi puhella veljeni kanssa, — vastasi emäntä yksikantaan: — nyt sen pitäisi olla kotona paraikaa.
— Teille ei ole velkaa Ilja Iljitsh, sanotte te?