— Ei kopeikkaakaan, jumaliste se on totta! — vannoi emäntä katsoen pyhänkuvaan ja tehden ristinmerkin.
— Vahvistatteko tämän todeksi todistajain kuullen?
— Kaikkien kuullen, vaikkapa rippituolissa! — Vaan mitä jalokiven ja hopeiden panttausta koskee, niin se on omiin menoihin…
— Hyvä on! — keskeytti Stolz. — Kun minä huomenna tulen luoksenne kahden tuttavani kanssa, niin ette siis kieltäydy heidän läsnäollessaan sanomasta samaa?
— Puhuisitte mieluummin veljeni kanssa, — toisti emäntä: — enhän minä ole puettukaan niinkuin oikeat ihmiset … kun aina olen keittiössä, ei ole hyvä, jos vieraat näkevät: vielä moittivat.
— Ei se mitään, veljeänne käyn minä tapaamassa myös huomenna senjälkeen kun te olette allekirjoittanut erään paperin…
— Vaan minä olen tykkänään vieraantunut kirjoittamisesta.
— Siinä ei paljon ole kirjoittamista, kaikkiaan kaksi riviä.
— Ei, vapauttakaa minut siitä, kirjoittakoon mieluummin tuo Vanja, se kirjoittaa niin puhtaasti…
— Elkää kieltäytykö, — tyrkytti Stolz: — jos ette te allekirjoita paperia, niin se merkitsee, että Ilja Iljitsh on teille velkaa kymmenen tuhatta ruplaa.