Sieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli ajanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja pitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä, jonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen lämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet naimisissa.
Stolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian alkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja tässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista tietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten koulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan "yksinkertaisia askeleita"!
Isältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta puolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt häneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa mukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä luvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus, niin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin elämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän. Mutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan eriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo — kaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta, suoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen näkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta kirkkaan ja leveän taulun.
Andrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi laillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla kadottamatta "maata jalkainsa alta", joskaan saksalaisen luonteensa mukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja muistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.
Hän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli ollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut tekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan, ei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut, sillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt silmällä.
Nuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina ja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää reippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy olla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen pitää sitä — ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan velvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.
Paljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen monimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin tajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen, vaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja loppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli hän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen vivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä paljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen ymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja epäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden välillä?
Tehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan vilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä ajoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen sai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta jonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia viisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine kasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä sinipiikoja…
Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen, älystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita, itsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen kuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen, uudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine silmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä järkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja kuitenkin salaa jumaloivat piikojaan … ynnä kaikellaisia muita.
Kysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä mielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta, kunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen, vaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin löytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui surullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.