"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan", ajatteli hän: "tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus valaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta kiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat heille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan kukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja kasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään."
Hän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan vaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi ollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät nämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat avioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei heillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.
"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita", arveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti läpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun kohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan seuraan ja sitten — pikaisesti asiaan!
Kärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet vielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen että kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.
Toisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen saakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy…
Lopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan haltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista: vaimo tuo parhaan järjestyksen taloon — hän on emäntä, äiti ja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin käytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän siihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.
— Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien seurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?… Missä on tuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä ei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta mikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun, kaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja kukoistus?
Kuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui hänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen mieliväreissänsä, kuva — vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja puhdas.
— Se on vain haavetta! — sanoi hän taipuen hymysuin mielensä turhasta kiihoituksesta.
Mutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.