— Olen onnellinen! — kuiskasi hän heittäen kiitollisuuden katseen entiseen elämäänsä, ja tulevaisuutta tunnustellen muisteli neitseellistä onnenunelmaansa, jonka kerran haaveellisena, haaleansinervänä yönä oli nähnyt Shveitsissä, ja huomasi että tuo uni, kuni varjo, liitää itse elämässäkin.

"Mistä hyvästä tämä on osakseni tullut?" ajatteli hän tyynesti.
Toisinaan hän aivan pelkäsi että jos tämä onni häneltä särkyy…

Mutta vuosia kului eivätkä he väsyneet elämään. Koittanut oli hiljaisuus, tyyntyneet mielenkuohut, elämänkieroudet käyneet selville, tulleet kestetyiksi kärsivällisesti ja reippaasti, eikä taisteluninto vieläkään heidän keskessään vaijennut.

Olga oli jo kasvanut vakavaan elämänymmärtämykseen; kaksi olemusta, hänen ja Andrein, oli vuotanut yhteen uomaan, tuntematon oli hurjien himojen temmellys ja kaikki oli heillä hiljaisessa sopusoinnussa.

Tuntuipa kuin olisi ollut lupa nukahtaa tähän ansaittuun rauhaan ja nauttia kuten nauttivat hiljaisten sopukkain asukkaat, jotka kohtaavat toisensa kolmesti päivässä haukotellen arkipäiväisessä keskustelussa, vaipuvat tylsään uinailuun, nääntyen aamusta iltaan, koska muka kaikki on läpiharkittua, loppuunpuhuttua ja niin tehtyä ettei muka ole mitään enää puhuttavaa eikä tehtävää tässä matosessa mailmassa.

Ulkonaisesti tapahtui kaikki heilläkin niinkuin muilla. He nousivat ylös, joskaan eivät aamuruskon aikaan, niin kuitenkin varhain; istuivat mielellään pitkän teepöydän ääressä vieläpä toisinaan laiskasti vaitiollen, erkanivat sitten kumpikin omalle suunnalleen tai tekivät työtä yhdessä, söivät päivällistä, ajelivat vainioilla, harrastivat soitantoa ja laulantoa … kuten Oblomovkin oli haaveillut.

Mutta toimetonta torkuntaa ei heillä näkynyt, ilman ikävää ja henkistä uneliaisuutta viettivät he päivänsä, velttoa katsetta tai sanaa ei päästetty, puheenaine ei koskaan loppunut ja keskustelu oli usein lämmintä.

Pitkin huoneita kajahtelivat heidän sointuisat äänensä, kuuluen puutarhaan asti, tai uskoivat he hiljaa toinen-toiselleen kukkaiset haaveensa, henkensä kaikki kielinkertomattomat nuoret värähdykset, heräävät aatteet, sielujen tuskin kuuluvat kuiskeet…

Ja heidän vaitiolonsa oli toisinaan mietiskelevää onnea, josta ennen oli haaveillut Oblomov, tai oli se henkistä itsenäistä työtä ja loppuunsuoritusta aineissa, joita he toinen-toiselleen opettivat.

Usein vaipuivat he äänettömään ihmettelyyn iäti uuden ja loistavan luonnon kauneuden edessä. Heidän herkät sielunsa eivät voineet tottua tähän kauneuteen, .vaan maa, taivas, meri — kaikki herätti heissä tunnelmia ja vaiti istuskelivat he rinnakkain katsellen samallaisin sieluin ja silmin tätä luotua ihanuutta ja ymmärsivät sanaa sanomatta toinen-toisensa.