Ajattelijana ja taiteilijana esitti Stolz hänelle järjellä varustetun olennon, eikä vielä koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseänsä niin syvästi kiintyneeksi mihinkään, ei opintoaikoinaan eikä niinä raskaina päivinä, jolloin hän taisteli elämän kanssa kiihkoisena koettaen pujottautua ulos sen sokkeloista ja karaisten itseänsä miehuuden kokemuksissa, kuin nyt — vaaliessaan tätä vaikenematonta, tulivuorenkaltaista hengentyötä omassa ystävättäressään!
— Kuinka onnellinen olenkaan! — saattoi Stolz itsekseen puhella haaveillen omaan tapaansa ja kurkistaen tulevaisuuteen, jolloin avioliiton hunajavuodet ovat loppuunkuluneet.
Kaukaa hänelle jälleen hymyili vastaan uusi kuva, ei itsekkään Olgan kuva, ei himokkaasti lempivän vaimon, ei äidin — lasten hoitajattaren, joka vihdoin kuihtuu kukattomaan, kenellekkään hyödyttömään elämään, vaan joku muu, korkea, miltei ylenluonnollinen olento…
Hän unelmoi äiti-luojattaresta ja kokonaisen onnellisen sukupolven osanottajattaresta siveelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Hän mietiskeli pelolla, oliko Olgalla riittävä tahtoa ja voimia … ja kiirehtien autteli häntä mitä pikimmin alistamaan itselleen elämän, miehuullisesti varustautumaan elämäntaisteluun, — juuri nyt, niinkauvan kun he molemmat vielä olivat nuoria ja elämä heitä säästi, tai sen iskut eivät vielä tuntuneet raskailta, ja niin kauvan kun murhe hukkui rakkauden tulvaan.
Synkentyivät heidänkin päivänsä, mutta eivät kaavaksi. Vahingot asioissa, melkoinen rahajoukon häviö — sellainen sattuma heihin tuskin koski. Se maksoi heille ylimääräisiä puuhia ja matkustuksia eri suuntiin, vaan sitten se pian unhoittui.
Tädin kuolema sai katkerat, vilpittömät kyynelet vuotamaan Olgan silmistä ja loi varjon hänen elämäänsä noin puolen vuoden ajaksi. Kaikista suurinta varovaisuutta ja alituista huolta saivat aikaan lasten taudit, mutta vaaran ohi mentyä palasi aina heti onnikin. Enin huoletti Stolzia Olgan terveydentila, sillä kauvan kesti ennenkuin tämä tointui voimiinsa synnytysten jälkeen, ja vaikka toipuikin lopulla, ei hän herennyt sitä yhä huolehtimasta. Hirveämpää murhetta ei hän tuntenut.
— Kuinka onnellinen olenkaan! — hoki myös Olga hiljaa ihmetellen elämäänsä ja sellaisena itsetajunnan hetkenä vaipui toisinaan syvään mietiskelyyn … varsinkin erääseen aikaan kolmi-neli-vuotisen miehelässä-olonsa jälkeen.
Kummallinen on ihminen! Kuta täyteläisempi oli tämän naisen onni, sitä miettiväisemmäksi hän kävi ja … pelkääväisemmäksi. Hän alkoi ankarasti pitää itseänsä silmällä ja sai selville että häntä hämmensi tämä elämän hiljaisuus ja sen seisahtuminen onnen hetkinä. Väkisten pudisteli hän sielustansa tämän alakuloisuuden ja kiirehti elämänaskeliaan kiihkeästi etsien hälinää, liikettä, puuhaa, pyysi miehensä mukana päästä kaupunkiin ja koetti viehtyä ihmisiin ja seura-elämään.
Mutta mailman turhamaisuus ei häneen paljon koskenut, vaan hän riensi takaisin omaan sopukkaansa huuhtomaan sielustansa sen raskaan, oudon vaikutuksen sekä ryhtyi uudestaan milloin kotielämän pieniin puuhiin luopumatta tuntikausiin lastenkamarista ja täyttäen äidin ja lastenpiian velvollisuudet, milloin syventyen Andrein kanssa keskusteluihin "vakavasta ja ikävästä" tai lueskelivat he yhdessä runoilijoita ja puhelivat retkestä Italiaan.
Olga pelkää vajoavansa jonkunlaiseen oblomovilaiseen velttouteen. Mutta kuinka tahansa hän koettaakaan karkoittaa sielustansa moiset aika-ajoittaiset kangistuksen ja uneliaisuuden silmänräpäykset, hänen sieluunsa aina aluksi salaa sukeltaa onnen unelma, hänet ympäröipi haaleansinervä yö kietoen hänet uinailun vaippaan, sitten jälleen tulee alakuloinen seisahdus, ikäänkuin elämän lepokohta, vaan senjälkeen … hämmennys, pelko, riutumus, omituinen synkeä suru, ja rauhattomissa aivoissa alkaa kuulua omituisia, hämäriä, usvaisia kysymyksiä…