Olga kuunteli niitä herkästi, tutki itseänsä, mutta ei saanut selville mitään, mitä sielu etsi; se vain etsi ja vaati jotakin ja ikäänkuin — hirveä sanoa — tunsi tuskaa, niinkuin hänelle olisi ollut liian vähän tätä onnellista elämää, ikäänkuin hän olisi siihen väsynyt ja vaati yhä uusia, tuntemattomia ilmiöitä, koettaen kurkistaa kauvas eteenpäin.
"Mitä tämä on?" ajatteli hän kauhistuneena. "Lieneekö todella tarpeellista ja mahdollista vielä haluta jotakin? Mihin siis on mentävä? Eihän tie ulotu pitemmälle… Eikö se todellakaan ulotu, vai jokohan on suoritettu elämän kiertokulku? Tässäkö lieneekin kaikki … kaikki tyyni?"… hautoi hänen sielunsa, vaan se ikäänkuin jätti jotakin loppuunsanomatta — ja hätäisesti silmähti Olga ympärilleen että eikö kukaan huomannut ja kuullut tätä hänen sielunsa kuisketta… Hän kyseli silmillään taivaalta, mereltä, metsältä — mutta vastausta ei mistään kuulunut; siellä oli vastassa vain avaruus, syvyys, synkkyys.
Luonto puheli yhtä ja samaa, siinä kuvastui hänelle katkeamaton, mutta yksitoikkoinen elämän juoksu ilman alkua, ilman loppua.
Hän tiesi, keneltä olisi ollut kysyttävä näistä mielenahdistuksista, ja olisi löytänyt vastauksen, mutta millaisen? Mitä, jos tämä vain olikin hedelmättömän järjen nurinaa, tai mikä pahempi, sopusointuun luomattoman, epänaisellisen sydämmen janoa? Taivas sentään! Hän, miehensä epäjumala — oliko hän sydäntä vailla, oliko hänen järkensä kovettunut ja tyytymätön kaikkeen? Mitä hänestä tuleekaan? Rikkiviisas nainenko? Kuinka onkaan hän masentuva, kun hänen miehellensä paljastuvat nämät uudet, oudot, joskohta tiettävästi hänellekkin tunnetut kärsimykset!
Hän saattoi piiloutua mieheltään tai keksiä syyksi sairauden noina hetkinä, jolloin hänen silmänsä kadottivat samettimaisen pehmeytensä ja katse niissä oli omituisen kuiva ja polttava ja kasvoilla lepäsi raskas pilvi, — noina hetkinä, joina hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei voinut pakottaa itseään hymyilemään ja puhumaan, vaan kuunteli välinpitämättömänä mitä merkillisimpiä uutisia valtiollisesta mailmasta, mitä mieltäkiinnittävimpiä selityksiä tieteen uusista askelista ja taiteen tuoreimmista luomista.
Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut itkeä eikä hänessä tapahtunut sitä äkkipikaista väristystä, mitä oli tuntenut siihen aikaan, kun hermot kihisivät ja neitseelliset voimat riehahtelivat. Ei! tämä oli toista. — Mitä se sitten on? — kyseli hän epätoivoissaan tullessaan ikävän-välinpitämättömäksi kaiken suhteen jonakin kauniina, haaveellisena iltana tai kehdon ääressä, vieläpä kesken miehensä hyväilyä ja puhelua.
Mutta ei hänen ollut helppo salata itseänsä Stolzin tutkivalta katseelta; tämän hän tiesi, ja valmistautui keskusteluun sisällisesti yhtä levottomana kuin oli kerran valmistautunut entisyytensä tunnustukseen. Ja keskustelu puhkesi.
He kävelivät eräänä iltana pitkin poppelikujaa. Olga melkein riippui miehensä olkapäässä ja oli syvästi vaiti. Häntä ahdisti tuo käsittämätön mielentilansa, ja mistä tahansa Stolz koettikaan puhua, niin vastasi hän siihen lyhyesti.
— Lastenhoitajatar sanoo että Pikku-Olla on yskinyt viime yönä.
Pitäisiköhän panna huomenna tohtoria hakemaan? — kysyi mies.
— Minä olen häntä juottanut lämpöisellä maidolla enkä huomenna päästä kävelemään, niin että sittenpähän näemme! — vastasi vaimo yksitoikkoisella äänellä.