— No, sitten on sinulla ikävä!
Olga puristi lujasti molemmin käsin hänen olkapäätänsä.
— Ei, ei, kielsi hän teeskennellyn-ujostelemattomalla äänellä, jossa kuitenkin värähteli ikäänkuin ikävää.
Stolz talutti hänet ulos lehtokujasta ja käänsi hänen kasvonsa kuunvaloa kohti.
— Katso minuun! — sanoi hän luoden tutkivan katseen vaimonsa silmiin.
— Voisi luulla että sinä olet onneton ihminen! Niin kummalliset ovat sinun silmäsi tänään, eivätkä ainoastaan tänään… Mikä sinua vaivaa, Olga?
Ja mies talutti hänet jälleen vyötäisistä lehtokujan varjoon.
— Tiedätkös mitä: minulla on äärettömän nälkä! — virkkoi Olga koettaen purskahtaa nauruun.
— Älä viitsi valehdella! Minä en siitä pidä! — lisäsi Stolz teeskennellyn-ankarasti.
— Vai näytän minä sinusta onnettomalta? — toisti vaimo nuhtelevasti pysähdyttäen miehensä keskellä kujaa. — Niin, onneton ehkä vain sentähden … että olen liiankin onnellinen! — sai hän sanotuksi niin hellällä ja pehmeällä äänen sävyllä että miehen täytyi suudella häntä.