Olga tuli rohkeammaksi. Se, että hän vähän kuin leikillä oli tullut sanoneeksi tuntevansa itsensä onnettomaksi, pakoitti hänet vilpittömään tunnustukseen.
— Ei minun ole ikävä, sillä se ei ole mahdollista: tiedäthän sinä sen tietysti itsekkin, etkä usko omia sanojasi. En minä ole kipeäkään, vaan minua painaa joku alakuloisuus … se minua tässä toisinaan vaivaa … — minä olen kärsimätön ihminen … siinä nyt kuulet, koska sinulta on mahdoton sitä salata. Niin, se on alakuloisuutta, vaan en tiedä, mistä se johtuu! Ja hän laski päänsä miehensä hartiolle.
— Kas kummaa! Mikähän siihen on syynä? — kysyi Stolz hiljaa nojautuen häneen.
— En tiedä, — toisti Olga.
— Täytyyhän kuitenkin olla syy, jos ei minussa eikä sinun ympäristössäsi, niin sinussa itsessäsi. Väliin tällaisessa alakuloisuudessa piilee sairauden itu… Oletko oikein terve?
— Niin, kentiesi on tässä jotain sentapaista, — vastasi vaimo totisesti: — vaikka minä en mitään tunne. Näethän, kuinka minä syön, kävelen, nukun ja työskentelen. Yhtäkkiä lankeaa päälleni jonkunlainen synkkämielisyys … minusta tuntuu kuin ei elämässä olisi kaikkea… Vaan älä viitsi kuunnella, tämä on nyt niin joutavaa…
— Puhu, puhu! — vaati Stolz vilkkaasti. — No, että siis elämässä ei vielä ole kaikkea, ja mitä vielä?
— Toisinaan minä ikäänkuin pelkään, — jatkoi Olga: — että kunhan ei vain kaikki muuttuisi ja loppuisi … en tiedä itsekään. Tai vaivaa minua tuhma ajatus että: mitä vielä on tulossa? … Mitä tämä onni oikeastaan on … ja koko elämä? — puheli hän hiljentäen hiljentämistään ääntään ja kainostellen: kaikki nämät ilot ja surut… ja luonto…? — kuiskutti hän: — kaikki kiehtoo minua vielä jonnekkin, minä tulen tyytymättömäksi kaikkeen… Hyvä jumala! minua ihan hävettävät nämät tuhmuudet … tämähän on haaveilemista… Älä ole huomaavinasikaan, älä huoli katsoa … — lisäsi hän rukoilevalla äänellä hyväillen miestään. — Tämä suru haihtuu kai pian ja minulle tulee jälleen niin valoisa ja iloisa oltava kuin nytkin, juuri tällä hetkellä!
Olga likistihen mieheensä niin arkana ja hyväilevänä ja tosiaankin häpeissään, ikäänkuin pyytäen anteeksi "tyhmyyksiään".
Kauvan kyseli häneltä mies, kauvan selitteli vaimo ikäänkuin potilas lääkärilleen alakuloisuutensa ilmiöitä, ilmitoi kaikki synkät kysymykset, kuvaili sielunsa sekasorron ja sitten — kun tämä kangastus alkoi kadota — kaikki, mitä suinkin voi muistaa ja huomata.