Stolz kulki jälleen ääneti pitkin käytävää, pää rinnalle painuneena, neuvottomana, levottomana ja kokonaan syventyneenä vaimonsa hämärään tunnustukseen.
Tämä koetti kurkistaa hänen silmiinsä, mutta ei mitään nähnyt, ja kun he kolmannen kerran olivat päässeet lehtokujan päähän, ei Olga antanut miehensä kääntyä, vaan vuorostaan vei hänet kuutamoon ja katsahti kysyväisesti hänen silmiinsä.
— Mitä mietit? — kysyi hän ujosti. - Nauratko minun tyhmyyksilleni, niinkö? Se on kovin typerää tällainen suru, eikö olekkin?
Mies oli vaiti.
— Miksi et puhu? — kysyi toinen kärsimättömänä.
— Ethän sinä itsekään puhunut pitkään aikaan, vaikka tietysti tiesit että minä olin aikaa sitten sinua tarkastellut — anna siis minunkin olla vaiti ja miettiä. Et sinä minulle mitään helppoa tehtävää ole antanut.
— Vaan jos sinä nyt rupeat miettimään, niin minua alkaa kiusata se, että sinä siinä yksin haudoskelet keksiäksesi jotakin. Paha että tulin sanoneeksikaan! Puhu nyt toki jotakin…
— Mitäs minä tässä osaan sanoa? Ehkäpä sinun hermosi vielä joutuvat epäjärjestykseen, ja silloin lääkäri enkä minä tutkii, mikä sinua vaivaa. Täytyy huomenna haettaa… Vaan jos ei se ole sitä … — yritti hän sanomaan ja jäi miettimään.
— Puhu! — ahdisti Olga kärsimättömänä.
Stolz vain asteli eteenpäin yhä miettien.