— Anna tulla nyt! — sanoi vaimo pudistaen häntä kädestä.
— Kentiesi on se sinun mielikuvituksesi ylenpalttisuutta: — sinä olet liian elävä … tai kentiesi olet sinä tähän asti yhä kypsynyt… — arveli Stolz puoliääneen, melkein itsekseen.
— Ole hyvä, puhu ääneen, Andrei! En voi kärsiä, kun sinä itseksesi noin mutiset! — nurisi Olga: — minä tässä sinulle lörpöttelin tyhmyyksiä, ja sinä vain painat pääsi alas ja soperrat jotakin nenääsi! Minusta on ihan hirveää sinun kanssasi täällä pimeässä…
— En tiedä mitä sanoa… Mitä minä ymmärrän sinun alakuloisuudestasi ja kysymyksistä, jotka sinua ahdistavat. Puhutaanhan taas, niin nähdään. Täytyy kai jälleen ruveta kylpemään meressä…
— Sinä mutisit jotakin "kypsymisestä": — mikä sinulla oikeastaan oli mielessä? — kysyi Olga.
— Minä vain arvelin … — alotti Stolz vitkaan ja alakuloisesti ilmilausuen ajatuksensa, itsekään sitä uskomatta sekä ikäänkuin häveten omaa puhettansa: — näetkös … on hetkiä … minä tuota tahdon sanoa että jos tämä ei ole minkään sairauden oiretta, jos sinä olet täysin terve, niin kentiesi olet sinä kypsynyt, tullut siihen ajan kohtaan, jolloin elämän kasvu on lakannut … jolloin ei ole enää arvoituksia, vaan elämä on avautunut kokonaan…
— Sinä nähtävästi tahdot sanoa että olen tullut vanhaksi? — keskeytti vaimo elävästi. — Ettäs uskallat! huudahti hän uhkaavasti. — Minä olen vielä nuori ja voimakas! Ja hän oikasi itsensä suoraksi.
— Älä pelkää, — sanoi hän: — sinä nähtävästi et aijo koskaan vanhentua! En minä sitä tarkoittanut … vanhuudessa voimat väsähtyvät ja lakkaavat taistelemasta elämän kanssa. Ei, vaan sinun alakuloisuutesi ja ahdistuksesi — jos se vain on sitä, mitä luulen — on pikemminkin voiman merkki… Elävän, kiihkeän hengen etsinnät särkyvät toisinaan elämän särmiä vastaan, kun eivät löydä vastauksia, ja silloin ilmaantuu alakuloisuus … ajallinen elämän tyytymättömyys… Tämä on elämää ja sen salaisuuksia tutkivan sielun ainainen murhe… Ehkäpä sinunkin laitasi on näin… Jos niin on — niin ei se ole mitään typerää.
Olga huokasi, mutta nähtävästi enemmän ilosta, että vaara oli ohi, ja ettei ollut alentunut miehensä silmissä, vaan päinvastoin…
— Mutta olenhan minä onnellinen, järkeni ei ole joutilas, en minä haaveile, elämäni on vaihtelevainen — mitä siis vielä puuttuu? Miksi nämät kysymykset? — Se on tauti, paha painajainen…