— Niin, miksei, se on painajainen pimitetylle, heikolle hengelle, joka ei ole sellaiseen valmistautunut. Tämä murhe ja tällaiset kysymykset ovat kentiesi monelta järjen vieneet, muutamille ne ilmaantuvat kuni rumat näyt, kuni mielenhoure…

— Onni pursuaa yli reunojen, niin tekee mieli elää, vaan yhtäkkiä sekoittuu siihen jotakin katkeraa…

— Niin se on Prometheuksen tulen tuote! Ei siinä kyllin että saat kärsiä, sinun pitää vielä rakastaa suruasi ja kunnioittaa epäilyksiäsi, hämäriä kysymyksiäsi: ne ovat kukkurapäällistä ylenpalttisuutta, elämän ylellisyyttä, ja ilmaantuvat suurimmassa määrin onnen huipulla, kun raa'at himot ovat poissa. Ne eivät synny arkipäiväisen elämän keskessä, siellä ei niitä muisteta, missä on murhetta ja hätää; laumat kulkevat tietämättä tästä epäilyksen usvasta ja kysymysten tuskasta… Mutta ken ne on kohdannut aikanansa, sitä eivät ne tao murskaksi kuten moukari, vaan ovat sille kuin mieluisat vieraat.

— Mutta ei niistä ole helppo suoriutua: ne tuottavat tuskaa ja välinpitämättömyyttä … miltei kaiken suhteen, — lisäsi Olga epävarmasti.

— Luuletko niiden kauvankin kestävän? Niistä se vasta elämä viriää, — puhui Stolz. — Ne johtavat kuilulle, josta et saa mitään selvää, ja pakoittavat jälleen suuremmalla rakkaudella katselemaan elämää… Ne pakoittavat jo koeteltuja voimia taisteluun keskenään ikäänkuin sitä varten etteivät pääsisi nukahtamaan…

— Se on sumussa harhailemista ja aaveiden pelkoa! — valitti puoliso. — Kaikki olisi niin valoisaa, mutta yhtäkkiä laskeutuu elämään pahaa-ennustava varjo! Eikö todella ole keinoa sitä vastaan?

— Tietysti on elämällä tukikohtansa. Vaan jos ei noita kysymyksiä olisi, niin elämä tuntuisi ellostavalta!

— Mitä siis on tehtävä? Alistuakko ja koettaa selittää?

— Eikö mitä, — sanoi Stolz: — vaan täytyy asestautua lujuudella ja kärsivällisyydellä ja kulkea järkähtämättä omaa tietänsä. Emme me ole titaaneja sinun kanssasi — jatkoi hän syleillen vaimoansa: — emme me astu Manfredein tai Faustein kanssa uhkarohkeaan taisteluun kapinallisia kysymyksiä vastaan, emme ota vastaan heidän taisteluhansikastaan, vaan taivuttakaamme päämme, eläkäämme rauhallisesti läpi vaikean hetken, niin sitten jälleen on meille hymyilevä elämä, onni, ja…

— Vaan jos eivät ne koskaan meistä luovu, jos synkkämielisyys on meitä yhä enemmän vaivaava? … — kysyi Olga.