— Mitäs siitä: ottakaamme se vastaan kuin mikäkin uuden elämän elementti… Vaan ei se meihin nähden ole oleva mahdollista! Tämä ei ole, yksistään sinun surusi, se on koko ihmiskunnalle kuuluvaa yleistä pahoinvointia. Sinun päällesi on räiskähtänyt siitä vain yksi pisara… Se on hirveätä, kun ihminen reväistään elämästä … kun ei ole tukikohtaa. Vaan mitä meihin tulee, niin… Suokoon Jumala että tämä sinun raskasmielisyytesi olisi sitä, mitä luulen sen olevan eikä minkään taudin oiretta … se olisi pahempi. Se se on suru, jonka edessä minä sorrun avuttomana ja voimattomana maahan… Vaan tokkopa nuo epäilykset ja kysymykset voivat riistää meiltä onneamme ja meidän…
Hän ei sanonut loppuun, vaan Olga heittäytyi kuni mieletön hänen syliinsä ja kuni Bachuksen impi nääntyi silmänräpäykseksi intohimonsa unholaan kädet kierrettyinä miehen kaulaan.
— Ei usvaa, ei murhetta, ei sairautta eikä kuolemaa! — kuiskutti hän riemastuksissaan, jälleen onnellisena, rauhoittuneena, hilpeänä. Hänestä tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi lempinyt miestään niin hehkuvasti kuin tällä hetkellä.
— Katso ettei kohtalo vain varkain kuulisi sinun nurinaasi, — lausui Stolz taikauskoisen huomautuksensa, joka johtui hänen hellästä varovaisuudestaan: — ja ettei se tilittäisi sinua kiittämättömyydestä! Se ei ole hyvillään siitä, kun ei sen antimia pidetä arvossa. Näihin asti olet sinä vain koettanut tutustua elämään, vaan vielä on pakko sitä kokea… Odotahan jahka se aukeaa ja alkaa tuska ja vaiva … vaan ne alkavat vasta silloin … eivät ennen näitä kysymyksiä… Säästä voimiasi! — lisäsi Stolz hiljaa, miltei itsekseen vastaukseksi vaimonsa intohimoiseen mielenpuuskaan. Hänen sanoissaan soi surua ikäänkuin olisi hän jo kaukaa nähnyt sekä "tuskaa että vaivaa".
Olga vaikeni, äkisti hämmästyneenä miehensä äänen surullisesta soinnista. Hän uskoi häneen rajattomasti, uskoi hänen ääneensäkin. Miehen alakuloisuus tarttui häneenkin, ja hän kohdistui taas omaan sisäiseen itseensä.
Nojautuneena häneen, käveli hän koneellisesti ja hitaasti pitkin käytävää vaipuneena itsepäiseen vaitioloon. Pelokkaasti silmäili hän miehensä jäljestä elämän etäisyyteen, sinne, jossa tämän sanojen mukaan alkoi koettelemusten sarja, jossa heitä odottivat "tuska ja vaiva".
Hän rupesi uneksimaan toisellaista unta, ei haaleansinervästä yöstä, vaan hänen eteensä avautui toisellainen elämän seutu, ei läpikuultava eikä joutilas hiljaisen sopukan seutu, jossa eletään loppumattomassa hyvinvoinnissa puolisonsa kanssa… Ei, vaan siellä näki hän sarjan tappioita ja puutteita, kyynelten huuhtomia välttämättömiä uhreja, kieltäytymistä ja pakollista irtautumista joutilaisuudessa syntyvistä himoista, valituksia ja voihkauksia uusista, vielä tuntemattomista tunteista, ja näki unta taudeista, asiain sekasorrosta ja oman miehensä kadottamisesta…
Hän rupesi vapisemaan ja voimaan pahoin, mutta silmäili miehuullisen-uteliaasti tätä uutta elämän muotoa, tarkasteli sitä kauhistuksella ja punnitsi voimiaan… Rakkaus vain yksin ei pettänyt häntä tässä unessa, se seisoi uskollisena vartijana uudessakin elämässä, mutta ei sekään ollut siellä sama!
Poissa oli sen tulinen henkäys, poissa nuot kirkkaat säteet ja haaleansinervä yö; vuosien takaa näytti kaikki lastenleikiltä sen kaukaisen rakkauden rinnalla, jonka syvä ja julma elämä oli syliinsä ottanut. Siellä ei ollut kuultavissa suuteloita eikä naurua, ei haaveellisesti värähteleviä keskusteluita pensaskäytävissä, kukkaisten keskessä, juhlivan luonnon ja elämän helmoissa… Kaikki tämä oli siellä kalvennutta ja poisvarissutta.
Mutta leppeän murheen hetkinä kuvastui tuo kuihtumaton ja turmeltumaton rakkaus valtavana elämän voimana heidän kasvoillaan — se heijasteli vitkaan ja vaijeten vaihdetussa yhdistetyn kärsimyksen katseessa, kuului ja tuntui loppumattomassa molemminpuolisessa kärsivällisyydessä elämänkoettelemuksia vastaan, hillityissä kyynelissä ja tukahdetuissa itkuunparahduksissa…