Hän vavahti. Kuinka? Olgako siinä elämässä, jonka Oblomov hänelle oli valmistanut? Tämäkö nainen keskellä tuota ryömimistä päivästä-päivään, maalaisrouvana, lastensa piikana, talonsa emäntänä — siinä kaikki!
Kaikki kysymykset ja epäilykset, koko elämän kuume olisi mennyt taloudellisiin huoliin, juhlapyhien ja vierasten odotuksiin, perhekokouksiin, syntymäpäiviin, ristiäisiin ja velton, uneliaan miehen hoiteluun!
Avioliitto olisi ollut vain muotona, vaan ei sisällyksenä, keinona, vaan ei tarkoituksena; se olisi ollut leveänä ja muuttumattomana kehyksenä vieraskäynneille ja vastaanotoille, päivällisille ja illallisille sekä tyhjälle lörpöttelylle…
Kuinka olisi Olgan lainen nainen siis kantanut moisen elämän? Alussa olisi hän riehtonut etsien ja koettaen arvata elämän salaisuutta, itkenyt, tuskaillut, sitten olisi tottunut siihen, syönyt ja lihonut, nukkunut ja tyhmistynyt…
Ei, ei suinkaan hänen niin olisi käynyt, vaan hän olisi itkenyt, kärsinyt, kuihtunut ja kuollut tuon rakastavan ja voimattoman miehen syleilyyn… Olga raukka!
Vaan jospa ei tuli olisi sammunutkaan eikä elämä riutunut, jospa voimat olisivat kestäneet ja pyrkineet vapauteen, jospa hän olisi räpäyttänyt siipensä levälleen kuni väkevä ja tuikeasilmäinen naaraskotka silmänräpäykseksi heikkojen käsien vangitsemana ja syöksynyt sille korkealle kalliolle, jossa näkee uroskotkan, joka on vielä väkevämpi ja tarkkanäköisempi kuin hän?… Niin, voi silloin Ilja parkaa!
— Ilja parka! — virkkoi Andrei kerran ääneensä muistellessaan entisyyttä.
Tämän nimen kuullessaan laski Olga yhtäkkiä kätensä ompeluksineen alas polville, heitti päänsä taaksepäin ja vaipui syviin mietteisiin. Huudahdus oli herättänyt hänessä muistelon.
— Mitä hänestä? — kysyi hän sitten. — Eiköhän saisi tietää?
Andrei pudisti hartioitaan.