— Tulin tässä ajatelleeksi, — sanoi hän: — että me elämme ikäänkuin siihen aikaan, jolloin ei ollut postia, jolloin ihmiset matkusteltuaan eri suunnille, pitivät toinen-toisensa hävinneinä — ja todellakin katosivat kuulumattomiin.
— Kirjoittaisit taas jollekkin ystävistäsi, niin saataisiin ainakin tietää…
— Emme me mitään muuta saisi tietää paitsi sitä, että mies on hengissä, on terve ja asuu yhä samassa asunnossa — senhän minä tiedän ilman ystäviäkin. Vaan mikä häntä vaivaa, kuinka hän elämänsä kantaa, onko hän siveellisesti kuollut vai vieläkö elämän kipinä hänessä kytee — sitä ei syrjäinen saa tietää…
— Ah, älä puhu noin, Andrei: tuntuu niin hirveällä ja kipeältä kuulla! Minuakin haluttaisi, ja pelkään tietää…
Hän oli tyrskähtämäisillään itkuun.
— Keväällä tulemme Pietariin, — silloin saamme itse tietää.
— Ei ole kylliksi että saamme tietää, täytyy tehdä kaikki…
— Enkös minä sitten ole tehnyt? Vähänkö minä olen häntä kehoitellut, puuhaillut hänen puolestaan, järjestellyt hänen asioitansa — vaan hän ei ole edes tikahtanutkaan! Kun häntä mieskohtaisesti puhuttelee, on hän valmis kaikkeen, vaan tuskin on silmistä poissa — hui hai, jää hyvästi, mies on jälleen nukahtanut. Sitä miestä saa retuuttaa juuri kuin juopunutta!
— Miksi annamme hänen sitten olla poissa silmistämme? — lausui Olga kärsimättömästi. — Hänen suhteensa täytyy toimia jyrkästi: ottaa hänet kanssansa vaunuun ja raahata mukaansa. Kohtahan me tässä siirrymme maatilallemme, hän tulee olemaan meitä likellä, ja silloin otamme hänet mukaamme.
— Siitä miehestä meille on aika risti! — arveli Andrei kävellen edestakaisin huoneessa. — Eikä sille loppua tule!