— Rasittaako se sinua? — sanoi Olga. — Sepä uutinen! Ensi kertaa kuulen sinun nurisevan tästä huolesta.
— En minä nurise, — vastasi Andrei: — minä vain harkitsen asiaa.
— Vaan mistäs tuo harkitseminen sitten johtui? Sinähän tunnustit itsekkin että tämä on ikävää ja rauhatonta — eikö niin?
Vaimo katsahti häneen tutkivasti. Mies pudisti kieltävästi päätään.
— Ei, ei se ole rauhatonta, vaan hyödytöntä: sitä minä toisinaan mietin.
— Älä sano niin, älä sano! — keskeytti hänet Olga. — Minä olen jälleen koko päivän, niinkuin viime viikollakin, ajatteleva tätä ja tuskitteleva. Jos sinussa on sammunut ystävyys häneen, niin ihmisrakkaudesta olet velvollinen kantamaan tämän huolen. Jos sinä väsyt, niin minä menen yksin enkä lähde pois ilman häntä: hän tulee liikutetuksi minun pyynnöistäni; minä tunnen maksavani huonosti velkani, jos olen näkevä hänet tapettuna, kuolleena! Ehkäpä kyyneleet…
— Herättävät hänet kuolleista, arvelet kai? — keskeytti Andrei.
— Ei, eivät herätä kuolleista, vaan saattavat hänet ainakin katsahtamaan ympärilleen ja vaihtamaan elämänsä johonkin parempaan. Hän ei jää makaamaan likaan, vaan tulee olemaan lähellä vertaisiansa, meitä. Kun minä silloin kerran vain pikimältäni pistäysin hänen luonaan — niin hän silmänräpäyksessä havahtui ja häpesi…
— Ethän vain rakastane häntä niinkuin ennenkin? — kysyi Andrei leikillä.
— En! — sanoi Olga totisena ja miettiväisenä kuni takaisin menneisyyteen katsoen. — En rakasta häntä niinkuin ennen, mutta on jotakin mitä minä hänessä rakastan, jolle nähtävästi olen jäänyt uskolliseksi, enkä muutu niinkuin moniaat…