— Ketkä moniaat? Sano, sinä myrkyllinen käärme, pure, pistä: minäkö vai kuka? Erehdyt hyvä ystävä! Vaan jos tahdot tietää totuuden, niin minähän se sinutkin olen opettanut häntä rakastamaan ja vähällä hyvän perille saattanut. Minutta olisit sinä huomaamatta mennyt hänen ohitsensa. Minä sinun annoin ymmärtää että hänessä on järkeäkin yhtä paljon kuin muissa, mutta että se vain on tukittu ja tukahdutettu kaikellaisella roskalla ja nukahtanut joutilaisuudessaan. Tahdotko, niin sanon sinulle, miksi hän sinulle on kallis ja mistä syystä sinä häntä yhä rakastat?
Olga nyökäytti suostuvaisesti päätään.
— Siitä syystä että hänessä on tuo kalliimpi kaikkea järkeä: rehellinen, uskollinen sydän! Luonnolta saaman kultansa on hän vahingoittamatta kantanut läpi elämänsä. Hän on langennut sysäyksistä, kylmennyt ja vihdoin nukahtaut surmattuna, petettynä, kadotettuaan elinvoimansa, mutta ei ole kadottanut kunniallisuuttaan eikä uskollisuuttaan. Ei ainoatakaan väärää säveltä hänen sydämmensä ole antanut, ei ole siihen tarttunut mitään likaa. Ei häntä imarra mikään, koristeltu valhe, eikä mikään häntä saa viekotelluksi vilpilliselle tielle. Raivotkoon ympärillään kokonainen valtameri likaa ja saastaa, tulkoon koko mailma myrkytetyksi ja pyörähtäköön nurinniskoin — Oblomov ei ikinä kumarra valheen epäjumalalle, vaan hänen sielunsa on aina jäävä puhtaaksi, valoisaksi, rehelliseksi… Se on kristallinkirkas, läpihohtava sielu, sellaisia miehiä on vähän, ne ovat harvinaisia jalohelmiä laumassa? Hänen sydäntään et millään saa lahjotuksi, häneen voi aina ja kaikkialla luottaa. Siinä se, mille sinä olet jäänyt uskolliseksi ja miksi huoli hänestä ei koskaan ole minulle oleva raskas. Useita ihmisiä tunnen korkeine ominaisuuksineen, mutta en milloinkaan ole kohdannut puhtaampaa, valoisampaa ja yksinkertaisempaa sydäntä: useita olen rakastanut minä, mutta en ketään miestä niin vahvasti ja kuumasti kuin Oblomovia. Kerran hänet tuntemaan opittua, on mahdotonta lakata häntä rakastamasta. Eikö se ole niin? Enkö ole arvannut oikein?
Olga oli vaiti katsellen alasluoduin silmin käsineuleeseensa. Andrei tuli miettiväiseksi.
— Ettäkö ei kaikki ole siinä —? Mitä siis vielä? Ai, juukeli! — lisäsi hän iloisesti säpsähtäen. — Unhoitin kokonaan sen "kyyhkymäisen hellyyden"…
Olga purskahti nauramaan, työnsi sukkelasti neuleensa syrjään, riensi Andrein luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katseli hetkisen säteilevin silmin suoraan hänen silmiinsä, kävi sitten miettiväiseksi ja kallisti päänsä miehensä hartioita vastaan. Hänen muistossaan nousivat esiin Oblomovin leppeät, alakuloiset kasvot, hänen hellä katseensa, nöyryytensä, sitten hänen surkea, häveliäs hymyilynsä, jolla tämä erottaessa oli vastannut hänen nuhteluunsa… se koski häneen niin kipeästi ja hänen kävi toista niin sääli…
— Sinä et siis häntä heitä etkä hylkää? — puheli hän irroittamatta käsiään miehensä kaulasta.
— En ikinä! Jos ei vain mikään kuilu avaudu äkkiarvaamatta meidän välillemme, jos ei vain kohoa mikään muuri…
Vaimo suuteli miestään.
— Otatko Pietariin tultua minut mukaasi hänen luokseen?