Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

Kaikki on hiljaista rouva Pshenitsinan talossa. Kun astut sisään pihapahaseen, niin tempaa sinut elävä idyllinen näytelmä: kanat ja kukot näet nostavat koko hälinän ja pakenevat piiloon nurkkiin; koira alkaa riuhtoa ketjuaan ja villiytyy haukkuun; piika Akuliina lakkaa lypsämästä lehmää, piharenki keskeyttää halonhakkuunsa, ja molemmat töllistävät uteliaina tulijaan.

— Ketä te haette? — kysyy renki ja kuultuaan Ilja Iljitshin tai talonemännän nimen, osottaa ääneti portaita kohti ja ryhtyy jälleen pilkkomaan halkoja, vaan tulija astelee pitkin puhtoista, hiekoitettua käytävää portaille, jonka astimille on levitetty yksinkertainen, puhdas matto, tarttuu vaskiseen, kirkkaaksi kiilloitettuun soittokellon ripaan, ja oven aukaisee Anisja, lapset, toisinaan itse emäntä tai Sakariias — Sakariias kaikista viimeisimmäksi.

Kaikki Pshenitsinan talossa huokui nyt sellaista runsautta ja taloudellista hyvinvointia, jollaista ei oltu nähty edes ennen, silloin kun Agata Matvejevna eli yhtenä talona veljensä kanssa. Keittiö, säilytyshuoneet, bufetti — kaikki oli täpötäynnänsä astiakaappeja isoine ja pienine, pyöreine ja soikeine vateineen, kulhoineen, kuppeineen sekä pinoineen lautasia, kannuja: rautaisia, vaskisia ja savesta tehtyjä. Kaappeihin olivat siististi järjestettyinä sekä omat, aikoja sitten lunastetut ja enää koskaan panttaamattomat hopeakalut, että Oblomovin hopeat. Kokonaiset rivit suurimahaisia ja pienipitoisia teekannuja, muutamia rivejä porsliinikuppeja; sekä paljaita että maalatuita, kultauksineen, leimalauseineen, leimuavine sydämmineen ja kiinalaisineen, suuria lasimaljoja kukkuroillaan kahvia, kaneelia, vaniljaa, kristalloituja teerasioita, voi- ja etikkakantimia. Sitten kokonaiset hyllylliset roukkioituina täyteen kääryjä, pulloja, koppia kotilääkkeineen, ruohoineen, hauteineen, laastareineen, väkihappoineen, kamfertteineen, pulvereineen, paloviinoineen. Siellä oli myös saippuata, aineksia pitsien puhdistamista tai tahrojen pois kihnuttamista varten ynnä muuta, ynnä muuta — sanallapannen kaikkea sitä, mitä löytyy jokaisessa kunnollisessa maatalossa, jokaisen kodikkaan emännän läheisyydessä. Niin että kun Agata Matvejevna äkisti sattuu aukaisemaan tällaisia aineita sisältävän kaapin oven, niin ei hän itsekään kestä tuota huumaavien hajujen leyhkäystä vastaan, vaan hänen täytyy ensimältä kääntää nenänsä poispäin.

Aitassa oli lakeen saakka riipustettu lihaliikkiöitä, jotteivät hiiret pääsisi turmelemaan juustoja, sokuritoppeja, kapakaloja, pusseja kuivatuita sieniä, joita oli ostettu tshuhna-ukolta vaihtamalla pähkinöihin. Lattialla seisoi voitynnyreitä, isoja umpinaisia piimäpönttöjä, munakoreja — ja mitä kaikkea muuta siellä lie ollutkaan! Täytyisi olla toisen Homeruksen kynä luetellakseen täydelleen ja yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä oli kasattuna jokanurkkaan ja tämän pienoisen Noakin arkin kaikille hyllyille. Keittiö se vasta oli tuon suuren, toimeliaan emännän oikeana pyhäkkönä sekä hänen arvokkaan auttajattarensa Anisjan silmäteränä. Kaikki oli käsillä ja paikoillaan, kaikkialla vallitsi järjestys ja puhtaus, niin: ihan jokapaikassa — olisi voinut sanoa, jollei olisi jäänyt yhtä soppea, mihin ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan päivänvalo, ei raittiin ilman virta, ei emännän silmä eikä Anisjan vikkelä, kaikkipyyhkivä käsi. Tämä soppi oli Sakariiaksen pahna! Hänen kopperonsa oli ikkunaton, ikuisen pimeyden pesäpaikka. Jos Sakariias sattui tapaamaan emännän tämän pyhäkkönsä korjaamis- tai puhdistuspuuhissa, niin hän kopeasti selitti ettei ollut akkaväen asia tutkia, kussa ja kuinka harjain, rasva-rasiain ja saappaiden tässä olla piti, ettei se keneenkään kuulu, jos hänellä vaatteet viruvat läjässä lattialla ja vuode on nurkassa uunin takana pölyssä, ja että se on hän, joka käyttää noita vaatteita ja nukkuu tuolla vuoteella eikä emäntä. Vaan mitä koski saunavihtaa, lautoja, kahta tiilikiveä, tynnyrinpohjaa sekä kahta halkoa, joita hän piti luonaan komerossaan, niin oli hänen mahdoton tulla taloudessaan toimeen ilman niitä, vaan miksi? — sitä ei hän ruvennut selittämään; edelleen puolustautui hän sillä, ettei tomu eivätkä hämähäkit häntä vähääkään häirinneet ja että, koska hänkään ei pistä nokkaansa heidän keittiöönsä, niin antakoot siis hänenkin olla rauhassa. Anisjalle, jonka hän kerran siellä tapasi, antoi hän sellaisen ylenkatseellisen läksytyksen ja uhkasi häntä niin totisesti kyynäspäällään rintaan, että tämä pelkäsi enää kurkistaakkaan hänen luokseen. Kun asia oli esiinkannettu korkeimpaan tuomioistuimeen, Ilja Iljitshin armollisen tarkastuksen alle, niin tämä herra kyllä yritti saattamaan asian ankarampaan järjestykseen, mutta pistettyään ovesta Sakariiaksen komeroon ainoastaan päänsä ja silmäistyään hetkisen kaikkeen, mitä siellä oli, sylkäsi vain eikä saanut sanaakaan suustaan.

— Mitäs saitte? — kutitteli silloin Sakariias emännälle ja Anisjalle, jotka olivat kääntyneet Ilja Iljitshin turviin toivossa että tämän osanotto saa aikaan jonkun muutoksen. Ja hän naurahti omalla tavallaan koko naamansa täydeltä, niin että kulmakarvat ja poskiparrat vetäytyivät syrjään.

Kaikissa muissa huoneissa oli valoisaa, puhdasta ja raitista. Vanhat haalistuneet ikuttimet olivat hävinneet, vierashuoneen ja virkahuoneen ikkunat ja ovet olivat varjostetut sinisillä ja viheriöillä poimuverhoilla, musliini-draperioilla ja punaisilla kukkaisköynnöksillä — kaikki Agata Matvejevnan kätten työtä. Tyynyt hohtivat lumivalkoisina vuorina kohoten miltei lakeen asti; peitot olivat silkillä tikattuja. Viikkokausia oli emännän huone ollut täyteenahdettu muutamia aukilevitettyjä toinen-toisensa viereen asetettuja pelipöytiä, joille oli levitetty näitä peittoja sekä Ilja Iljitshin yönuttu. Agata Matvejevna oli omakätisesti ne ommellut, alustanut vanulla ja läpitikannut, painautuen työhönsä koko vahvalla rinnallaan, imeytyen siihen kiinni silmillään vieläpä suullaan, kun milloin täytyi puraista poikki rihma, — ja se oli ollut hänelle mieluista vaivaa ja hän oli kainosti palkinnut itseänsä sillä ajatuksella että kauhtana ja peitot tulevat pukemaan, lämmittämään, lellittämään ja lepuuttamaan hänen pulskaa, pulleata Ilja Iljitshiänsä! Ja tämä taas maaten sohvallansa päiväkaudet ihaili hänen paljaita käsivarsiansa, jotka liikkuivat edestakaisin neulan ja rihman mukana. Usein uinui hän kuunnellen tätä langan sihinää, läpipujottelemista ja poikkirapsahdusta aivan niinkuin muinen Oblomofkassa.

— Kyllä jo riittää, ihanhan te väsytätte itsenne, — koettaa hän asetella touhuavaa emäntää.

— Jumala rakastaa työtä! — vastaa emäntä nostamatta silmiään ja käsiään työstä.

Kahvi tarjottiin Oblomoville yhtä huolellisesti, puhtaasti ja maukkaasti kuin ennenkin; lihalientä sisälmyksineen, makaroonia hienoine juustoineen, kalakukot, kaljaliemet, kotikasvuiset kananpojat — kaikki se vaihteli vakavassa järjestyksessä ja teki hauskan vaihtelun pienen talon yksitoikkoisiin päiviin. Ikkunoihin iskivät aamusta iltaan iloiset auringonsäteet paahtaen täydeltä terältä puolipäivää kumpaakin seinää, koska näet ryytimaat olivat molemmin puolin taloa. Hilpeästi visertelivät kanarialinnut, geraniumit ja lasten kreivin-puutarhasta tuomat hyasintit levittivät pieneen huoneeseen väkevää tuoksua, joka miellyttävästi sekaantui hienon havana-sikaarin savuun ja kaneelin tai vaniljan hajuun.

Ilja Iljitsh se eleli nyt aivankuin kultaisissa elämän puitteissa, joissa ikäänkuin bioraamassa vaihtuvat ainoastaan yöt ja päivät sekä vuodenajat; muita muutoksia tai erityisesti tärkeämpiä tapahtumia, tuollaisia, jotka usein hämmentävät elämää sen pohjamutia myöten, sellaisia ei ollut. Siitä asti kun Stolz oli vapauttanut Oblomofkan veljen vehkeellisistä veloista, ja Muhojarov ja Tarantjev kokonaan olivat poistuneet näyttämöltä, siitä asti oli myös poistunut kaikki vihamielisyys Ilja Iljitshin elämästä. Häntä ympäröivät nyt sellaiset yksinkertaiset, hyvät ja rakastavat ihmiset, jotka koko olennollaan suostuivat tukemaan hänen elämäänsä ja auttamaan häntä niin ettei hän sen painoa huomannut eikä tuntenut.