Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

Agata Matvejevna oli elämänsä huippukohdassa. Hän tunsi elävänsä sellaista täyteläistä elämää, jollaista ei koskaan ennen ollut elänyt, mutta ei hän sitä osannut ilmilausua paremmin kuin ennenkään, tai oikeastaan ei se juolahtanut hänen päähänsäkään. Hän vain rukoili Jumalaa pitentämään Ilja Iljitshin ikää ja vapauttamaan tämän kaikesta "murheest', vihast' ja hädäst'" uskoen myös itsensä, lapsensa ja koko olonsa luojansa huostaan. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat alituisesti yhtä ja samaa onnea, täyteläistä, tyydytettyä, mitään kaipaamatonta, sanalla sanoen niin harvinaista onnea että se olisi ollut mahdoton kaikille muille luonteille. Ruumiiltaankin oli hän tullut täyteläiseksi, povi ja olkapäät loistivat samaa tyytyväisyyttä ja pyöreyttä, silmistä säteili leppeyttä ja emännällistä huolehtivaisuutta. Hän oli saanut takaisin saman arvokkaisuuden ja levollisuuden, joilla ennenkin oli vallinnut taloaan noiden nöyrien palvelijainsa Anisjan, Akuliinan ja piharengin keskessä. Niinkuin ennenkin hän ei kävele, vaan ikäänkuin uiden liitää kaapilta keittiöön, keittiöstä aittaan, ja tasaisesti ja hätäilemättä antaa käskyjään täysin itsetietoisena siitä, mitä tekee.

Anisja on myös tullut entistään elävämmäksi sentähden että työtä on karttunut enemmältä; liikkuen, touhuten, juosten hän sitä teki aina emäntänsä määräysten mukaan. Silmätkin hänellä ovat kirkkaammat, ja nenä, tuo puhuva nenä, se yhä on hänen koko olemuksensa etummaisena edustajana, se se yhä paistaa punoittaa ilmaisten huolia, ajatuksia ja aikomuksia, sekä puhelee, vaikka kieli vaikeneekin.

Kumpikin on puettu oman toimensa arvoasteen mukaisesti. Emännällä oli varastossa iso kaapillinen silkkileninkejä, mantilleja ja saloppeja; päähineet tilattiin toiselta puolelta Nevaa, miltei Liteinajalta, jalkineet — ei Apraksinilta, vaan Kauppahovista, ja hattu — ajatelkaas: Morskajalta! Anisjakin, kun pääsee ruuanlaitosta varsinkin sunnuntaisin, pukee yllensä villaisen hameen ja röijyn. Mutta Akuliina se yhä vain kulkea lönttäsee hame vyötäreillä käärittynä, eikä renkikään raahdi kesäisinä joutohetkinään erota puoliturkistaan. Sakariiaksesta tietysti ei kannata puhuakkaan, hän kun oli harmaasta hännystakista tekaissut itselleen puseron, ja mahdotonta oli päättää, minkäväriset hänen housunsa olivat tai mistä aineesta hänen kaulahuivinsa oli tehty. Hän se vain kiilloittelee saappaita, sitten nukkua röhöttää, köpöttää portilla tylsästi tuijottaen harvoja ohikulkijoita tai kaiken lopuksi istuskelee likeisessä rihkamapuodissa ja tekee yhä sitä samaa, mitä on tehnyt ennenkin, ensin Oblomofkassa sekä sitten Gorohovaja kadun varrella Pietarissa.

Entäs Oblomov itse? Itse oli Oblomov täysi ja luonnollinen vastine ja ilmaus tuosta rauhasta, tyytyväisyydestä ja häiritsemättömästä hiljaisuudesta. Hautautuen omaan olemukseensa ja yhä syvemmin siihen eläytyen, tuli hän lopulta siihen päätökseen ettei hänen ollut tästä enää mihinkään meneminen, ei mitään etsiminen, että hänen elämänsä ihanne oli toteutunut, joskohta ilman runollisuutta, ilman noita säteitä, joilla hänen mielikuvituksensa kerran oli valaissut leveän ja huolettoman herraselämän juoksun siellä kotikylässä, kotiväen ja talonpoikain keskessä. Hän piti nykyistä elämäänsä jatkona samaan oblomovilaiseen olemassaoloon, nähden sen ainoastaan toisessa paikallisvärityksessä. Täälläkin, kuten Oblomofkassa, onnistui hänen helposti pysyä erillään elävästä elämästä, tinkiä ja tilata siltä itselleen hämmentämättömän rauhan.

Hän riemuitsi sisällisesti siitä, että oli päässyt pois sen ikävystyttävistä, kiusallisista vaatimuksista ja uhkauksista, pois sen näköpiirin alta, jossa leimahtelevat suurten riemujen salamat ja pamahtelevat suurten surujen äkkiarvaamattomat iskut, jossa valheelliset toiveet ja onnen uhkeat harhakuvat leikitsevät, jossa oma ajatus nakertaa ja hivuttaa ihmistä tappaen himot, jossa järki lankeilee ja juhlailee, jossa ihminen taistelee lakkaamatonta taistelua ja poistuu taistelutanterelta rikkirevittynä ja aina yhtä tyytymättömänä, kyllääntymättömänä. Kokematta nautintoja, joita taisteluissa saavutetaan, kieltäytyi hän niistä hengessään ja tunsi rauhaa sielussaan ainoastaan tässä unhoitetussa sopukassaan, jossa ei mitään tiedetty liikkeestä eikä elämän riehusta.

Vaan jos hänen mielikuvituksensa vielä alkaa kiehua, ja unhoitetut muistot ja täyttymättömät haavat nousevat, jos omatunto alkaa nuhdella näin eikä toisin eletystä elämästä — silloin nukkuu Oblomov levottomasti, heräilee, hypähtelee vuoteessaan, toisinaan itkee toivottomuuden kylmin kyynelin valoisaa, iäksi sammunutta elämänihannettaan, niinkuin itketään kallista vainajaa, katkerasti tuntien ettei ole hänelle tehty kylliksi hyvää silloin kun tämä vielä eli.

Sitten hän silmähtää siihen, mikä häntä ympäröi, nauttii ajallista hyvyyttä ja rauhoittuu haaveellisena tuijottaen, kuinka ilta-aurinko hiljaa ja levollisesti laskee tulessa leimuavine ruskoineen, päättää lopuksi, etteihän hänen elämänsä ollut ainoastaan muodostunut, vaan myös luotu, vieläpä edeltäpäin määrätty niin yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi, jotta se voisi ilmaista ihanteellis-rauhallista puolta ihmiselämästä. Toisille, ajatteli hän, on langennut osakseen ilmituoda siitä levottomia puolia, panna liikkeelle sen luovia ja hävittäviä voimia: jokaisella kun on oma tehtävänsä.

Tällainen viisausoppi se nyt oli kehittynyt oblomovilaisessa Platossa, sepä se häntä nyt tuuditteli noissa kysymyksissä ja ankarissa velvollisuuden ja työn vaatimuksissa. Mutta eihän hän ollut syntynytkään eikä kasvatettu miksikään gladiaattoriksi arenalle, vaan rauhalliseksi taistelun katselijaksi, eikä hänen arka ja laiska sielunsa olisi kestänyt remuavaa onnea yhtä vähän kuin elämän korvapuustejakaan — senpätähden pysyttelihen hän ainoastaan sen reunalla, sillä ei olisi kannattanut ruveta mitään tavoittelemaan, muuttamaan tai katumaan. Vuosien karttuessa ilmaantui mielenliikutuksia ja katumuksia harvemmin, ja hiljaa, aste-asteelta painautui hän jälellä-olevan olemuksensa yksinkertaiseen ja leveään ruumisarkkuun, jonka oli ominkäsin tehnyt, samoin kuin erämaan vanhukset, syrjäytyen elämästä, kaivavat itselleen oman hautansa. Hän oli jo lakannut haaveksimasta maatilansa kuntoonpanoa ja sinne matkustamista kimssuineen kamssuineen. Stolzin asettama tilanhoitaja lähetti hänelle säännöllisesti hyvänlaiset tulot jouluksi, talonpojat toivat leipää ja ruoka-aineita kaupunkiin, ja koko talo huokui iloa ja yltäkylläisyyttä. Ilja Iljitsh oli varustanut itselleen myös parin hevosia, mutta hänelle omituisesta varovaisuudesta sellaiset hevoset että ne vasta kolmannella ruoskaniskulla lähtivät liikkeelle porrasten edestä, sillä ensimmäisellä ja toisella iskulla toinen hevonen vain hytkähtää ja kuopaisee maata, sitte hytkähtää toinen hevonen ja kuopaisee jalallaan, sitten vasta ne tiukasti ojentaen kaulansa, selkänsä ja häntänsä yhtaikaa lähtevät juosta hölkyttämään puistellen päitään. Niillä kuljetettiin Vanjaa kouluun tuolle puolen Nevaa ja niillä emäntä ajeli kaikellaisilla ostoksillaan. Mutta laskiaisena ja pääsiäispyhänä koko perhe, myös itse Ilja Iljitsh kävivät lystiä-ajelemassa markkina-kojulla, tilasivat toisinaan looshinkin ja kävivät joka sorkka — teatterissa. Kesäisin läksivät he käymään maalla, ja Iljan perjantaina — Ruutitehtaalla, ja näin se elämä vaihteli tavallisine ilmiöineen tuomatta mitään mullistavia muutoksia, joskohta sen iskut hiukan hiipoivat näitäkin rauhallisia sopukoita. Sillä valitettavasti ukkosen jyrähdys, joka tärisyttää vuorten perustuksia ja äärettömiä ilma-aloja, kuuluu hiirenkin pesään, joskohta heikommasti, kumeammasti, niin kuitenkin tämmöiselle pikku piilopaikalle tuntuvasti. Ilja Iljitsh syöskenteli hyvällä ruokahalulla ja paljon, kuten ennen Oblomofkassa, käveli sekä työskenteli laiskasti ja niukasti aivan kuten oli tehty Oblomofkassa. Huolimatta karttuvasta iästään joi hän huoletonna viiniä, viinimarjaviinaa ja vielä huolettomammin makaili pitkät ajat päivällisen perästä.

Yhtäkkiä kaikki tämä muuttui.

Kerran päivällislevon ja uinailun jälkeen yritti hän nousta sohvaltaan, vaan ei voinutkaan, tahtoi lausua sanan — vaan kielipä ei totellutkaan häntä. Säikähtyneenä huiskautti hän vain kämmentään siten kutsuen apuun. Jos hän olisi elänyt yksistään Sakariiaksen kanssa, olisi hän näin saanut sähköttää kädellään aamuun asti ja lopuksi kuolla kupsahtaa, josta olisi saatu tietää vasta toisena päivänä, mutta nyt valvoi emännän silmä häntä aivankuin kaitselmuksen katse eikä siihen tarvittu järkeä, vaan ainoastaan sydämmen aavistusta että Ilja Iljitshin laita ei ollut aivan oikein.